Joustavampi mieli
Hullu sä et ole, mut juuri nyt on vaikeaa.
Viime päivinä on ajoittain tuntunut siltä kuin olisin gramofoni, jonka neula on hieman löystynyt. Neula junnaa koko ajan samassa kohdassa tai hyppelehtii paikasta toiseen, mitään johdonmukaista ääntä sieltä ei tule ulos. Työttömyys onkin saanut pinnan kiristymään ja lievän masisahdistuksen päälle. Tuntuu hassulta, että äskettäin vasta kirjoittelin työttömyyden iloista. Syventävät opinnot ovat rästissä. Teen kaikkea mahdollista, multitaskaan, mutta en oikeasti saa mitään aikaan. Tai sitten en ole tyytyväinen aikaansaannoksiini. Laiska sunnuntai my ass, tämän blogin nimi pitäisi olla Saamaton sunnuntai. 😀
Olen popsinut vitamiineja ja juonut kahvia kuppitolkulla yrittäessäni saada itseeni lisää virtaa. Ei tuloksia. Joogannut, levännyt, mennyt aikaisin nukkumaan, syönyt hyvin, nähnyt kavereita. Vain vähän vaikutusta. Nyt löysin harrastuksen, joka on pikkuhiljaa palauttanut kohti normaalimpaa toimintakykyä. Sitä kutsutaan lenkkeilyksi. Nyt ajattelet varmaan että no shit, Sherlock, ihanko lenkkeilyn keksit. Minullekaan ei ole mikään uusi asia, että lenkkeily rentouttaa. Nuorena lenkkeilin koko ajan. Ajatukset tuntuvat selkiytyvän heti, kun pääsee ulos ovesta. Olen katsellut kadehtien ikkunasta ohikiitäviä juoksijoita ja ajatellut, että kunpa jaksaisinkin. Jotenkin en vain ole saanut itseäni ulos asti.
Lähdin liikkeelle Arto Pietikäisen Joustava mieli-kirjan innoittamana. Aluksi Joustava mieli tuntui naiivilta lässynlää-opukselta, mutta se on saanut minut tajuamaan monta asiaa itsestäni ja siitä miten mieli toimii. Siinä on paljon harjoituksia, joiden avulla oppii psykologista joustavuutta. Olen tajunnut, että voisin hyvin olla kirjan esimerkkinä väsyvästä suorittajanaisesta, joka onnistuessaankaan ei usko olevansa tarpeeksi hyvä. Pitää oppia olemaan lempeämpi itselleen ja ylipäätään lopettaa pitäisi-ajattelu. Täytyy myös oppia, että hyvää oloa ei pysty feikkaamaankaan. Et välttämättä tule pirteämmäksi, vaikka kuinka psyykkaisit itseäsi. Joskus on annettava sen kiven pudota pohjaan. Antaa niiden huonojenkin fiilisten tulla ja kokea ne.
Ajattelin jatkossa aloittaa jokaisen aamun rauhallisella kävelyretkellä. Kävelyretkellä, joka ei ole suorittamista vaan mielen lepuuttamista. Olen onnekas, että asun lenkkipolkujen ja järven ääressä.Tänään kovinkaan moni ihminen ei ollut aamusta liikenteessä harmaan sadesään vuoksi. Itse kiinnitin kerrankin huomiota kaikkeen muuhun paitsi harmauteen. Viihdyin pihalla puolitoista tuntia. Tihkusadekin tuntui hyvältä kasvoilla.
Kirjoitin valehtelematta tätä postausta kolme tuntia ja oikoluin tekstin varmaan 49 kertaa. Ennen sain tekstin tehtyä puolessa tunnissa. Pitää kuitenkin uskoa, että hiljaa hyvä tulee. Ja kuten ihana bloggaaja Ella Elers sanoisi uskottavasti: Kenenkään ei tarvitse olla superihminen, sinä riität tuollaisena.
Pitäisi oppia uskomaan se. Ja ehkä oma gramofonin neula rupeaa pysymään paremmin urallaan.