Kolmekymppinen

 

Hoksasin tänään taas, että pianhan sitä ollaan oikeasti kolmekymppisiä. Otan tämän iän lämmöllä vastaan, ainakin teoriassa. Nykyisin on ihan ok olla naimaton vielä tässä iässä, lapseton ja asua vuokrakämpässä. Nähdä ystäviä viikonloppuisin ja vaikka pelailla lautapelejä, katsoa Netflixiä, tehdä pätkätöitä (jos vain niitä on tarjolla). Ruveta vaikka tanssimaan kaverilla yökyläillessä ja tehdä aarrekarttoja. Olen oppinut viime aikoina hölläämään pitäisi-ajattelun kanssa ja sen sijaan sanonut elämälle että olen tässä, otan vastaan mitä sulla on tarjottavana. Ei toisaalta ole tarkoitus odottaa että mitään itsestään tapahtuu, vaan olen valmis tekemään töitä juttujen eteen. Uskon itseeni enemmän nyt, kun olen tämän ikäinen.

 

Kuvasimme tänään ystäväni kanssa Seinäjoella Törnävän kauniissa maastossa. Olen hetken käyttänyt kuvia mitä multa löytyy varastosta ja ne saattavat olla jopa kuuden (!) vuoden takaisia. Tämän päivän kuvat olivat pääasiassa onnistuneita, mutta minua hätkähdytti eräs asia. Olen ruvennut muistuttamaan isääni – miltä hän näytti kolmivitosena uurteineen kaikkineen. Nuorempana kun kaikki sanoivat minua äitini kuvaksi. ”Onko se paha asia, että muistutat isääs?”, ystäväni kysyi ja katsoi minua katseella ’isäsihän on komea mies’. 

Ei se ole ei. Ihmisen kasvoilla näkyy elämä ja se mielestäni on vain kiehtova asia. On myös helpottavaa, kun ei tarvitse ihan joka punkunhaku-reissulla näyttää papereita. Harvoin vain tulee katsottua itseään samalla tapaa, kuin katsoi tänään. Tutkiskellen.

 

Tutkiskellaan samalla mielenkiinnolla mitä tämä tuleva elämän juntu tuo. Oli se sitten lapsia, töitä, seikkailuja, maailman parantamista, omaa kotikoloa tai tasaista eloa. Ystävistä nauttimista. Ilman are we there yet-ajattelua. Olen valmis. 

Kuvat ja editointi: Elisabet M. Rinne/ The Fashion Poetry