Hävettää vähän kirjoittaa tätä postausta. En tiedä miksi. En keksinyt parempaa otsikkoa. Neuroottisuus on vahva sana. Pelkästään tuo sana aiheuttaa vilunväristyksiä ja ohimon kiristymistä. En suoranaisesti ainakaan omasta mielestäni ole neuroottinen. En pidä itseäni takakireänä, en stressaa ihan joka asiasta ja minulla ei juurikaan ole pakkomielteitä. Piirteitä kuitenkin saattaa olla.

Eilen tuli vietettyä ilta T:n ja ystävämme J:n kanssa. Esittelimme ylpeinä ”kaveritauluamme”, jonka maalasimme T:n ja hänen kaverinsa kanssa. T:n kaveri oli maalannut tauluun punaista viivasettiä ja jättänyt ympärillä olevat alueet valkoisiksi. Taulua tehdessämme puhuimme kannattaako valkoiset kohdat täyttää värillä vai jättää noin, kuten kaverimme oli tehnyt. Erityisesti T pohti ääneen tätä asiaa. Sanoin T:lle, että hän voi maalata valkoiset kohdat seuraavana päivänä. 

Nyt kauan tuijotellessamme olimme sitä mieltä, että hyvä näin. Onneksi ei lähdetty maalaamaan, vaikka sinä olisitkin niin halunnut tehdä, sanoin T:lle. ”Miten niin minä? Sähän sanoit, että maalaa ne seuraavana päivänä.” ”Niin mutku sä halusit tehdä niin” ”Mä vaan mietin asiaa ääneen. Sä usein teet noita olettamuksia.”, T tokaisi. 

Mielestäni tämä oli aika hyvä karkea analyysi minusta. Minä usein todellakin jonkun yhden asian vuoksi mietin, että tätä tämä ihminen haluaa tai näin hän ajattelee. Taulu on ehkä huono esimerkki, mutta onhan noita. Eräs tuttumme ei ole aiemmin hirveästi ottanut minuun kontaktia, joten olen ajatellut, että hän ei pidä minusta ihmisenä tai pidä minua minään, olen vain T:n tyttöystävä, johon ei edes kannata paremmin tutustua. Minulle ei tullut mieleenkään, että ehkä hän on vain hitaasti lämpenevä ihminen eikä tunne minua kovin hyvin. Kukaan ei voi yhden asian vuoksi tehdä ihmisestä olettamuksia. Kukaan ei voi päästä toisen ihmisen pään sisään. 

Usein nämä olettamukset liittyvät erityisesti siihen miten ajattelen ihmisten näkevän minut. Itsetuntoni on ottanut suuria askeleita eteenpäin, joten välillä tuntuu kuin ottaisin takapakkia tässä asiassa. Ajattelin siis antaa itselleni tällaisen kehittämistehtävän: Älä oleta. Jos jää vaivaamaan: kysy. Sillähän se selviää. 

Näitä juttuja varten on muuten olemassa ihan harjoituskirja. Voisin ruveta harjoittelemaan asioita Steven C. Hayesin ja Spencer Smithin kirjan, Vapaudu mielesi vallasta ja ala elää, avulla. Se on täynnä tehtäviä, joiden avulla ihminen oppii hyväksymään paremmin asioita ja itseään ja ehkä oppia relaamaan vähän.

Toisaalta sekin pitää hyväksyä, että olen tällainen, ajoittain neuroottinen. 

Seuraa blogiani muuten Facebookissa