Kaikki ovat nyt varmaan kyllästymiseen asti törmänneet tähän muotikäsitteeseen, huijarisyndroomaan. Sen mukaan nykyajan nöyrät uraohjukset eivät osaa ottaa kunniaa onnistumisistaan vaan ajattelevat koko ajan, että pian joku tajuaa, että olen tyhmä, en osaa tätä, olen onnistunut vahingossa. Olen onnekas son of a bitch.

Jouduin vasta irtisanoutumaan lyhyestä työsuhteesta terveydellisistä syistä. Esimieheni katsoi minua vakavasti ja sanoi:“Se mun täytyy sanoa, että oon kuullut kehuja sun sairaanhoidollisista kyvyistä, se on varmaan perua sun edellisestä työpaikasta. Suosittelen sua mielelläni.”, hän sanoi ja olin tipahtaa tuoliltani.

Olen koko tämän vuoden paininut ajatusten, kuten “en osaa tätä tarpeeksi hyvin”, “ei minusta ole sairaanhoitajaksi” ja “en ikinä löydä vakituista työpaikkaa tältä alalta, koska olen paska” kanssa. Työttömät pätkät ovat olleet vaikeita itsetunnon kannalta, vaikka tiedostan että on vaikeampaa löytää töitä, kun ei voi tehdä öitä.

Tiedän, että vahvuuteni ovat muissa taidoissa, kuin kliinisessä hoitotyössä. Olen hyvä esimerkiksi potilasohjauksessa ja hoidon järjestelyssä, kuuntelussa, kirjaamisessa. Siksi kehut ‘normityön’ parissa tuntuvat oudoilta. On muutenkin omituista kuulla onnistumisista näinä aikoina, jolloin lähinnä saa palautetta, kun mokaa tai ei onnistu niin hyvin kuin voisi. Puhuimmekin kaverini kanssa siitä, lähtisikö yleinen kehujen aalto vyörymään, jos itse kehuisi muita pienistäkin asioista. Olen itse tehnyt sitä, vaikka olen usein miettinytkin pidetäänkö sitä mielistelynä tai liian happy-go-lucky toimintana.

Aion kuitenkin jatkaa samaa rataa kehujen suhteen niin töissä kuin arjessakin. Jokainen kaipaa välillä kehuja tekemisistään. Se, onko onnistunut vahingossa vai onko oikeasti vain pirun hyvä työssään, ei mielestäni ole juurikaan väliä. Kunhan saa mielenrauhan asian suhteen ja antaa saman panoksen seuraavallakin kerralla. Itselleni sanoisin tällä hetkellä: relax. Ei ole kovin helppoa tehdä töitä, jos pään täyttää toisella olkapäällä kuiskutteleva, omanarvontuntoa horjuttava piru. Seuraavan kerran, kun mietin, että en osaa tätä hommaa tarpeeksi hyvin, ajattelen:

… mutta voin oppia
… mutta olen hyvä tässä (toisessa asiassa)
… kukaan ei ole superihminen

ja ennen kaikkea:
… en ole yksin