Kävin eilen työhaastattelussa, jossa ihmeteltiin parin vuoden aukkoa työhistoriassani. Olin peläten odottanutkin tätä hetkeä ja yllätyksekseni aiemmissa haastatteluissa kukaan ei ollut ikinä tarttunut asiaan. Kerroin rehellisesti, että olen tuolloin ollut masennuksen vuoksi sairaslomalla. Haastattelijat kysyivät johtuiko masennus vaikeasta elämäntilanteesta, jota sitten valotin rehellisesti. Erityisesti he kiinnittivät huomionsa siihen, kun kerroin, että läheiselläni on päihdeongelma. Miksi sabotoin itseäni, ajattelin, mutta minusta tuntui, että heille en viitsinyt valehdella. En toki ihan kaikkea kertonut.

“Saanko nyt olla rehellinen sulle?”, haastattelija kysyi. “Et varmaan ole vielä valmis tähän työhön. Kaiken lisäksi tuo sun tuttusi päihdeongelma saattaa vaikuttaa siihen, että nää meidän asiakkaat menee liikaa sun ihon alle.” Hän lisäsi, että täällä ei ole yhtään työntekijää, jota heidän asiakkaansa tarinat eivät olisi koskettaneet, niin rankkoja ne ovat.

En oikein tiennyt mitä olisi pitänyt sanoa tai tuntea tässä kohtaa. Toinen haastattelija sanoi, että hänellekin tuli vähän tälläinen olo minusta. Olo tuntui vielä unenomaisemmalta, kun tämän jälkeen he vielä kysyivät, miltä minusta tuntuu, kun he sanovat näin.  Yritin vakuutella, että näiden kokemusten vuoksi olisin varmasti parempi tässä työssä, kun tiedän mitä masennus oikeasti on. Että olen päässyt jo näistä asioista yli ja elämä on vakaata.

“Mulla tuli heti tästä sun hakemuksesta semmoinen olo, että sä oot suorittaja. Ja nyt kun oon tavannut sut, niin täytyy sanoa, että kyllä suorittaja toisen suorittajan tunnistaa. Me paletaan helposti loppuun.”

Haastattelijat sanoivat, että joku päivä teen kokemuksista vahvuuteni. “Meistä vaan tuntuu, että nyt tästä on liian vähän aikaa, että jaksaisit tätä työtä ilman uutta burnoutia.”

Haastattelu kesti jopa 40 minuuttia ja huomasin pihalla, että he eivät olleet edes katsoneet työ- tai koulutodistuksiani. Bussissa maisemien viistäessä ohi pidättelin itkua. Itken harvoin. Laulutunnillakin kyyneleet kihosivat silmiini, kun lauloimme Maija Vilkkumaan Hiuksissa hiekkaa. Tuli vakava syksy ja toinenkin, minä väsyin hieman ja paljon unohdin. Tiedän niin, miltä tuo tuntuu.

Kotona ravasin huoneesta toiseen puhelin kädessäni, kuin mielipuoli ja päässäni pyöri ikävät ajatukset.“Ei minusta tule ikinä mitään, menneisyys estää minua tekemästä mitä haluan. Ihan niinkuin en olisi kokenut jo tarpeeksi. Olen v*ttu pian kolmekymppinen enkä ole saavuttanut mitään”, ajattelin ja mietin saako työpaikan joku aurinkoinen hölmö, joka ei ole ikinä kohdannut vastoinkäymisiä. Olo tuntui vielä pahemmalta, että rupesin käpertymään itsesääliin yhden vastoinkäymisen vuoksi.

Tänään olo tuntui erilaiselta. Tajusin, että haastattelijat ovat puolellani. Ehkä he ovat oikeassa. Miksi hakkaisin päätä seinään ja tekisin rankkaa työtä nyt, kun tavallaan olen vielä toipumisvaiheessa? Voin hyvin tehdä jotain muutakin tässä vaiheessa, jotain mukavaa työtä, ja myöhemmin palata takaisin, jos siltä tuntuu. Vahvempana.

Minulla on ollut viha-rakkaussuhde ammattiani kohtaan jo jonkin aikaa. Ystävänikin ovat kehottaneet minua etsimään jotain muuta. Pitkään aikaan ei ole tuntunut, että tietäisin mitä haluan tehdä. Haluan auttaa ihmisiä, mutta miten, jos se ei ole sairaanhoitoa?

Tänään kävelylenkillä puhuimme kuntoutuslomista ystäväni kanssa. Kuinka gutaa joku Kelan tukema Ikaalisten loma tekisikään.  “Olispa siistiä olla joku kuntoutusohjaaja. Onko sellaisia olemassa?”, kysyin kaikkitietävältä ystävältäni. On, hän hihkaisi ja lisäsi vielä, että sopisit hyvin sellaiseksi. Googlettelin asiaa ja ilokseni huomasin, että kuntoutuksen ohjaajaksi voi opiskella rakkaassa kotikaupungissani Jyväskylässä. Tunsin ilon läikähtävän sisälläni. Ajattelin hakea opiskelemaan ensi kevään yhteishaussa.

En voi vielä tietenkään tietää mitä tulee tapahtumaan, pääsenkö opiskelemaan. Joka tapauksessa tajusin, että tuo pieleen mennyt haastattelu saattoi olla paras asia, mitä minulle on tapahtunut pitkään aikaan.