Voiko toista auttaa kun tämä depistelee?

Heipparallaa.

 

Masennus on ehkä vähän kulunut postausaihe blogimaailmassa, mutta olen nyt viime päivinä miettinyt aihetta aika laajasti. Eräs läheiseni on ollut alamaissa nyt jonkun aikaa ja vetäytynyt omiin oloihinsa. Hän pyysi tänään anteeksi, että ei jaksa nyt puhua ja yritti pidätellä kyyneliään. Ei sun tarvi mitään anteeksipyydellä, sanoin ja tunsin oloni aika avuttomaksi. Ihminen tunsi syyllisyyttä siitäkin, että on masentunut ja ei jaksa puhua.

 

Masentuneen mieli on aika vääristynyt. Kun olin kolme vuotta sitten vakavasti masentunut, minusta tuntui kuin olisin ollut toisille taakka ja kukaan ei oikeasti välitä, paitsi läheisin ystäväni. Hänkin luultavasti vain sen takia, että hänellä oli niin kova halu parantaa maailmaa ja auttaa kaikkia. Asiat joista ennen nautin, eivät tuntuneet enää miltään. Yritin esimerkiksi uimareissulla saada uimisesta ja saunomisesta kaiken ilon irti, mutta mieleni täytti ajatukset, että toivottavasti saan niin rajut suonenvedot että vahingossa hukun. Nukkumaan mennessä toivoin, että en enää heräisikään. Joka aamu sain pettyä ja rajut kivut tuntuivat koko kehossani. Olin niin lopussa, että kroppanikin päätti että ei enää väliä, annetaan tyypin kärsiä. Aamupalan tekeminen tuntui suurelta koitokselta, johon täytyi keskittyä koko kapasiteetillaan. Hävetti olla näin heikko. En halua kuolla, en vain jaksa elää, mietin usein ja taisin myöntää tämän vain yhdelle ystävälleni, joka oli myös masentunut.

Nyt nämä ajatukset tuntuvat päässäni oudoilta ja etäisiltä, kuin sitä ei olisi oikeasti tapahtunut minulle, vaan jollekin muulle ihmiselle kropassani. Kuin se olisi ollut yksi kappale elämässäni, pari vuotta kestänyt harmaansävyinen piina. En edes tiedä miten rupesin yllättäen paranemaan. Rupesin pitämään blogia ja päätin, että nyt tämä synkistely saa riittää. Fuck this shit. Masennuksesta irti pääseminen ei välttämättä onnistu pelkällä päätöksellä, mutta kyllä se onni löytyy itsestä eikä ulkoisista asioista, ei edes rakastavista ihmisistä.  

Silti on tärkeää, että joku on läsnä. Mutta miten auttaa ja tukea depistelijää? 

 

1. Älä aseta mitään aikaa toisen paranemiselle. Paranemista ei voi hoputtaa. Yritä hyväksyä se, että toisella on nyt rankkaa ja et välttämättä voi asialle mitään. Se on ok toki turhautua ja kertoa toiselle, että sinusta tuntuu nyt tältä, mutta tämä ei ole hänen vikansa. Pahinta on ehkä se, että jätetään asioita sanomatta sen vuoksi, että toinen on herkässä tilassa. Ainakin itse arvostin silloinkin rehellisyyttä ja oli hyvä, kun toinen jollain tavalla yllätti. Ainakin niinä hetkinä saattoi tuntea jotain. 

2. Tule paikalle. Vaikka toinen sanoisi, että ei kaipaa nyt seuraa. Tuo ruokaa ja auta vaikka siivoamisessa. Konkreettiset teot ovat melkeinpä tärkeämpiä kuin sanat, kun toinen ei kertakaikkiaan jaksa.

3. Sano, että hän on tärkeä ja että olet tässä. Sano se koko sydämestäsi ja niin, että toinen uskoo sen.

4. Katselkaa yhdessä leffoja. Ja kuunnelkaa musiikkia. Musiikilla on jokin outo vaikutus, että jopa masentuneella se herättää jotain tunteita ja lievittää ahdistusta.

5. Älä tuomitse. Toinen ei voi sille mitään, että on sairastunut. Aivokemiassa on tapahtunut muutos, ihminen ei ole itse valinnut tätä ja ei tee tätä tahallaan.

 

Ennen kaikkea täytyy muistaa, että kaikki loppuu aikanaan, jopa suru ja paska ajanjakso. Masentuneen olisi hyvä löytää joka päivä jotain pikkuisia ilonaiheita, onnistumisen tunteita, vaikka asiat eivät olisikaan kovin kummoisia. Itse muistan kuinka iloinen olin, kun pääsin keskussairaalanmäelle hengästymättä. Talutin pyörää. Ja on muistettava, että jos on joskus ollut onnellinen, voi se jatkossakin olla mahdollista. Olet edelleen sinä, vaikkakin jokin sumuverho tuntuu erottavan sinut muista ihmisistä.

 

Kaikki on mahdollista. Muistakaa se. Sinä olet rakastettu, sinä olet tärkeä.

 

P1070222.JPG

P1070276.JPG

 

Hyvinvointi Hyvä olo Ajattelin tänään Syvällistä

10 quick tips about myself

Tulen yleisesti ottaen aika hyvin kaikenlaisten ihmisten kanssa toimeen. Yhteentörmäyksiä saattaa kuitenkin tulla, ihmisiä kun ollaan. Sain tämän idean blogi-idea generaattorista, kun syötin sanat ”attitude”, ”myself” ja ”clothes”. Tässä 10 pikavinkkiä itsestäni – asioita joita musta kannattaa tietää.

 

Tulen kiukkuiseksi nälkäisenä. Yritän monesti hillitä tätä, mutta moni ystäväni kysyy ”Onko sulla nyt nälkä”, kun pienimuotoinen kiukku yllättää. Asenteeni ihmisiä ja asioita kohtaan saattaa muuttua, kun monsterinälkä iskee ja v-sanaa kuulee tällöin useammin kuin yleensä. Ei onneksi töissä kuitenkaan. Aivosumu myös valtaa pääni tällöin ja olen hukassa suunnista, jos tarvitsee suunnistaa kaupungissa. Diabetes ja verensokerin lasku saattaavat toki liittyä asiaan.

 

Muiden tunnetilat vaikuttavat itseeni. Jos jollakin alkaa tulla defensiivisiä kommentteja kevyistäkin aiheista (esim. Jos toinen aloittaa lauseen sanoin ”Mun mielestä taas tuo on aivan liioiteltua…” yhtenä esimerkkinä). Tunnen kuinka pala nousee kurkkuun, kun toinen kurtistaa kulmiaan. Sama tapahtuu, jos toinen kertoo ikävästä yllättävästä asiasta elämässään. Pitäisi oppia elämään muiden tunnetilojen kanssa.

 

Omakuvat eivät ole itselleni voimauttavia ainakaan juuri räpsäistynä. Olen ujo kameran edessä, vaikka lapsena olin melkoinen linssilude. En tykkää kuvistani, kun näen ne samantien oli ne sitten kuvina kuinka onnistuneita. Oh God on yleisin lause, jota toistelen selfieitä katsoessani. Jos palaan katselemaan kuviani kuukauden päästä saatan yllättäen pitääkin niistä ja löytää uusia ulottuvuuksia.

 

Minua nolottaa kertoa uusille ihmisille mistä musiikista pidän. Vaikka minusta musamakuni on tietenkin mainio, pidän tätä melko henkkohtaisena kysymyksenä. Mistä musiikista tykkäät?-kysymys on mielestäni samanlainen kuin kysyttäisiin pidätkö mieluummin seksikkäitä pikkuhousuja vai Bridget Jones-grannypantsejä. Youtubesta kuuntelutan musiikkia vasta sitten, kun tiedän, että voin luottaa ihmiseen. Aika tyhmää ja pikkumaista, tiedän. Erityisesti, kun tämä on melkein ensimmäisiä kysymyksiä joita itse esitän uusille ihmisille.

 

En pidä ihmisiä, jotka sanovat huumorintajunsa olevan omituinen, hauskoina. Jos ihminen hymisee ja sanoo huumorintajuaan erikoisen kieroksi, mustaksi tai kaksimieliseksi, he yleensä ottaen ovat kuitenkin melko tavallisia eikä niin spessuja, kuin luulevat. Näitä ihmisiä ei yleisesti ottaen ole siunattu mielestäni koomikon lahjoilla. Mietipä vaikka Ismo Leikolaa, ei hän tule lavalle ja sano, että hei, kato miten erikoinen huumori mulla on. Tämä mielipide saattaa tulla siksi, koska olin nuorena juurikin tällainen wannabe-hauska ihminen. Kun lakkasin yrittämästä, mua ruvettiin pitämään oikeasti vitsikkäänä ihmisenä. 

 

’Elä päivä kerrallaan’ oli mielestäni älyttömin lause mitä surevalle tai masentuneelle ihmiselle voi sanoa. Ihan niinkuin ihminen ei eläisi päiviä erillisinä ja seuraisi tunteja. Sen sijaan ’elä puoli tuntia kerrallaan’ on jo realistisempi ja parempi ohje. Tosin aika kuluttava pidemmän päälle.

 

Pidän taaperoikäisiä lapsia söpömpänä kuin vauvoja. Tämä on varmaan aika tavanomaista. Ei ole kummallista, että pidän hellyyttävämpänä olentoja, jotka osaavat jollain tavalla jo ilmaista tahtoaan ja elehtiä. Kuitenkin luulen, että suurin syy siihen, että vauvat eivät vie sydäntäni on se, että pelkään niiden menevän rikki. Vauvat myös muistuttavat aika tavalla toisiaan, vaikka aina sanotaan muistuttavan enemmän joko isää tai äitiä (tai äitiä ja äitiä). Future Mom of the Year-palkinto taatusti napsahtaa mulle, heh. Taitaa olla aika yleistä, että vanhemmat pelkäävät tappavansa vauvan, vai onko näin äiskät?

 

Kliseet eivät ärsytä minua, vaan tuovat turvallisuuden tunnetta. Esimerkiksi leffoissa kliseet eivät haittaa. Se on mielestäni ok, että melkein joka leffassa mikrofoniin tarttuessa se vingahtaa ja ääni kiertää. Ah että. Aforismeja vihaan, mutta silti uskon niihin. Seinääni koristi joskus maalaamani anything can happen-taulu, jonka tuijottelun uskoin auttavan saavuttamaan unelmani. Uskon edelleen, että unelmat kannattaa sanoa ääneen.

 

Tykkään lyhennellä tai muuttaa sanoja lässytysmuotoon. Verensokeri on sokru tai gemmi, vitamiini on vitsku, broileri on broisku, kissa on kisuli tai kisu ja Jyväskylä on Jykylä. Viljelen näitä erityisesti T:n lähellä, jonka korvat rupeavat melkein palamaan näistä sanoista. Ihana kiusata toista verbaalisesti.

 

Jos en tiedä jotain asiaa, rupean hirveästi selittelemään, koska pelkään antavani itsestäni tyhmän vaikutelman. Muistan, kun ala-asteen opettajani oli kirjoittanut todistukseeni: ”Älä selittele, kaikki mokaavat joskus!”. Edelleen hyvä elämänohje, mutta ei vaan meinaa iskostua päähän.

 

En jakanut näitä vinkkejä muuten sen vuoksi, että seurassani pitäisi käyttäytyä jollain tietyllä tavalla. Aidot ihmiset ovat parhautta.

 

Mitäs faktoja susta kannattaa tietää? 🙂

 

 

 

Lue myös:

Yhdeksän outoa faktaa minusta

 

Seuraa blogiani Facebookissa  tai Bloglovin’issa

 

Suhteet Oma elämä Ajattelin tänään