Olen nyt työttömyyden aikana havainnut, että on paljon asioita, omia toiminta- ja ajattelutapoja, joissa on pakko vähän skarpata.

Yksi tällainen asia on rakentavan riitelyn oppiminen.

Olen huomannut, että on aika hankalaa, kun molemmat on saman katon alla 24/7. Pahoitan mieleni tällä hetkellä lähes kaikesta mitä mieleen juolahtaa. Siitä, jos toinen jättää tyhjät nuudelipussinsa pöydälle lojumaan tai tekee leipiä induktiolieden päällä ja ei siivoa muruja. Siitä, että toinen ylipäätään syö nuudeleita joka ilta. Siitä, että joudun tällä hetkellä maksamaan molempien kulut, vaikkakin väliaikaisesti. Siitä, että toinen käyttää sanaa chillääx, kun yrittää rauhoitella.

Välillä ajattelen, että olisi helpompi, jos saisi vain asua yksin ja elää itseään varten, siivota vain omat jälkensä. Olla oman elämänsä herra ja sisustaa mielensä mukaan. Sitten huomaan, kuinka ihanaa onkaan, kun toinen hassuttelee mun kanssa ja sanoo ihanuudeksi. Laulaa lämpimästi ”Voi voi voi, pikku-Tillukkaa” (voi voi voi, pientä prinsessaa-mukaisesti niinkuin Egotripin Koivuniemen herrassa), kun valitan jostain asiasta. Tajuaa, että toinen oikeasti tukee ja haluaa, että toteutan itseäni. Tuntee mut varmaan paremmin kuin kukaan muu, tietää kaikki kipupisteet ja rakastaa silti. Tai juuri sen vuoksi.

Seuraavan riidan aikana yritän muistaa yhden asian: 

Asia, josta keskustelette ei ole kaikkein tärkein, vaan te kaksi olette tärkein.

Ja yritän kaivaa pääni perseestäni ja poksauttaa minä minä-kuplan.