”Minun on vaikea ymmärtää miten joku noin pirteä ihminen voi olla masentunut”, eräs puolituttu ihminen tuli kerran sanomaan minulle. Olin yllättynyt ja kevyesti tuohtunut kommentista. Monet tuntemani positiiviset, iloiset ihmiset vaipuvat joskus synkkyyteen. Siitä harvoin tulee puhuttua kenenkään kanssa, mutta jotenkin sen kuitenkin tietää olevan totta. Ymmärrän, että masennus sairautena ei tarkoita ajoittaista surumielisyyttä vaan paljon syvempää tilaa, joka ei oikeastaan itsestään laukea hetkessä. En nyt siis puhukaan varsinaisesti masennuksesta vaan siitä tilapäisestä melankoliasta.

Olen aina pitänyt melankolia-sanaa jotenkin romanttisena. Se on tunteenakin jännä. Se saattaa yllättää sinut hetkenä, jona jolloin olet ajatellut olevasi onnekas, kun kaikki on nyt hyvin. Ja silti saattaa tulla tyhjä olo. Saatat katsella maisemaa ja yhtäkkiä tyhjyyden tunne pyyhältää ylitsesi. Saatat tirauttaa kyyneleen etkä oikein edes tiedä miksi. Tai sitten toivot, että tulisi edes se yksi kyynel, jotta olo tulisi paremmaksi. Jotta tässä surun tunteessa olisi jotain järkeä.

Itse en ole ikinä ollut huolestunut melankolian tunteesta, koska se on aina muistuttanut minua siitä, että olen ihminen. Minä tunnen ja toisaalta voin joskus olla tuntematta mitään. Ja se on aivan ok. Itselleen on annettava aikaa. 

Koska lopulta mikään muu ei paranna niin hyvin kuin aika. 

Up on melancholy hill
There’s a plastic tree
Are you here with me?
Just looking out on the day of another dream

Well, you can’t get what you want but you can get me
So let’s set out to sea, love
’Cause you are my medicine
When you’re close to me
When you’re close to me

Gorillaz – On Melancholy Hill