Muistan, kun olimme isäni kanssa matkalla kaupunkiin vanhalla Opelillamme. En muista minne tai missä muut perheenjäsenet olivat, mutta eipä sillä väliä. En muista mikä Ooppeli meillä silloin oli. Olimme juuri pysähtyneet ylämäkeen ja odotimme valojen vaihtumista vihreiksi. Taisin olla 8-vuotias. Sanoin isälle, että onko elämä vähän niinku elokuva?

Ai miten niin, isäni kysyi.

Jokaisella on se oma tarina ja kaikkea koko ajan tapahtuu. Hyviä ja huonoja juttuja. Ihminen syntyy ja sit jossain vaiheessa sen tarina loppuu. Vähän niinku elokuva. Sekin loppuu.

Aika fiksusti ajateltu, isäni sanoi hieman hämmästyneenä. Tunsin ylpeyttä rinnassani ja mietin sillä hetkellä että tästä taitaa tulla aika tärkeä keskustelu. Isä kysyi että millainen elokuva sun elokuva olisi? Romanttinen komedia, draama vai toimintaleffa? hän sanoi ja naurahti lopuksi.

No varmaan semmonen prinsessatarina, jossa on kaikkea jännää myös, roistoja ja kaikkee, taisin vastata tähdet silmissäni. (Olisinpa ollut vähän coolimpi jo silloin). Rupesin miettimään toisten ihmisten elokuvia.

Naapurissamme asui vanha nainen, jonka tytär hoiti sairasta äitiään ja välillä meitäkin, eikä oikeastaan käynyt ikinä missään. Taisi olla autopesulassa töissä.

“Sen elokuva ois varmaan aika tylsä, kuka sitä haluais katsoa?”, sanoin.

“Mistä sä tiedät sen elämästä, onko se jännää. Voihan se sille itselleen riittää. Voi olla, että sillä on tosi vilkas mielikuvitus. Voi olla että me ei tiedetä kaikkee”, isäni sanoi ja muistan, että silloin jokin sisälläni avautui.

Niin, se on kyllä tosi mukava tyyppi. Voihan sen elämä oikeesti olla niinku hyvä elokuva, tokaisin. Tajusin myös, että kukaan ei voi olla omassa elämässään sivuhenkilö, sinä olet tähti.

Joidenkin elokuvat ovat ajoittain kuin ranskalaisia taideleffoja, kun taas toisten elokuvakohtaukset ovat lakonisia lyhytelokuvia. Omaan leffaanikin niitä on mahtunut. Mietin, että millainen omasta elokuvastani tulisikaan, oma suhtautuminen siihen on se asia mikä on merkityksellistä.

Merkityksellistä maanantaita, tyypit!