Rakas fobiani

kirjoitan sinusta siksi, että lähtisit pois.

Olen jo suunnilleen päälle vuoden kärsinyt autolla ajamisen kammosta. Englannin kielellä tälle on oma nimikin, vehophobia (makes sense). Olin pienessä onnettomuudessa muutama vuosi sitten. Asuin tällöin maalla ja oikukas kevätsää oli tehnyt tien hyvin liukkaaksi. Silloisen avomieheni mersussa taisi olla jo kesärenkaat alla. Ajoin noin viittäkymppiä tai vähän alle, joten vauhti ei ollut mieletön. Auto lähti yllättäen mutkikkaalla tiellä heittelehtimään ja mitä minä fiksu nainen teen? Sain täydellisen aivopierun ja painoin jarrun pohjaan. Siinä sitä sitten oltiin. Minä ja auto ojassa, auton nokka rutussa ja painautuneena koivuun. Täydellistä.

Soitin silloiselle avomiehelleni ja selitin tilanteen. Hänen ensimmäinen kysymyksensä oli: ”Kuis autolle kävi?”

Jo siinä hetkessä särähti vähän korvaan tuo, että oltiin ensin autosta huolissaan. Minullehan ei siis käynyt kuinkaan, kylkiluuni oli vain kevyesti hellänä viikon verran. Ystävällinen, vieras mies tuli paikalle ja sanoi, että hän on tässä nyt minun kanssani kunnes auto ja minut tullaan hakemaan pois. Sanoin, että olen ihan kunnossa ja hänen ei tarvitse jäädä tähän, minua tullaan ihan pian hakemaan. ’Kyllä sä ny tairat tarvita seuraa’, mies sanoi ja seisoi siinä jykevänä kuin kallio. Hän kertoi yhdestä tutustaan, jolle oli pienen auto-onnettomuuden takia tapahtunut jotain kamalaa, pieni aivoverenvuoto, luita murtunut? En enää muista mitä, Mä olen kunnossa, ei tässä mitään, ajattelin. Otin Mersu-parasta kuvan ja postasin sen Facebookkiin.

Ajelin onnettomuuden jälkeen vielä joitakin aikoja, mutta sitten erottuamme en enää päässyt hetkeen auton kyytiin. Sen jälkeen se iski. Se tulee pelkästä ajatuksesta, kun mietin rattiin hyppäämistä. Pää tuntuu tyhjenevän, mutta sydän hyppää kurkkuun ja hikikarpalot nousevat otsalle. Ei, en pysty tähän, ei mun ole pakko. Onko mun pakko?- ajatukset laukkaavat päässäni.  

 

Tavattuani T:n kerroin hänelle melko nopeasti pelostani. Viimein sain kohdata pelkoni, sillä noin kuukausi sittenT pakotti kannusti minut ajamaan. Ja niin minä tein. Ajoin Mikkelistä Jyväskylään. Alku oli aivan kamala ja tuntui kuin olisin ollut ensimmäistä kertaa ratin takana. Niin joo, vilkku pitää laittaa päälle. Kenellä tässä on etuajo-oikeus? Äää, rekka tulee vastaan. Onneksi T oli rauhallinen ja kertoi minun oikeasti ajavan hyvin. Maantieajo ei hetken päästä pelottanut enää yhtään, kädet hieman rentoutuivat ratin takana. Rupesin jopa nauramaan ja laulamaan pieni hermostus äänessäni. Ehkä emme kuolekaan.

Ajoin päätepysäkille ja luulin, että T:n isä jatkaa siitä sitten vieden meidät kotiin. Eiku sä ajat tämänkin matkan, T sanoi. Siinä vaiheessa sain uuden paniikkikohtauksen. Suorastaan huusin ei, ei, ei, tää pitää tehdä pienin askelin, ja silmäni muuttuivat T:n mukaan lautasen kokoisiksi. Matkaa oli vain puolitoista kilometriä, mutta olin kerännyt kaikki voimani siihen ensimmäiseen matkaan. Ajoin kuitenkin kotiin asti, T:n isä antoi koko matkan vinkkejä miten liikenteessä voisi käyttäytyä. Milla tekee parhaansa, T sanoi.

 

Meillä ei ole autoa, joten autolla ajaminen ei ole pitkään aikaan ollut ajankohtainen juttu. Nyt kuitenkin hain työpaikkaa, johon saattaa liittyä satunnaista ajamista. Melkein jätin hakematta unelmatyöpaikkaani pelkoni takia ajatellen, että tämä nyt vain on osa minua. 

 

Rakas fobiani, sinun on pakko lähteä. Ymmärtää, että olit hetken osa elämääni, mutta en tarvitse sinua enää. Tulit kutsumatta ja olet viipynyt jo liian pitkään. Aion antaa sinulle kyytoä (pun intended ;)).

 

Onkos teillä vinkkejä kammon pieksemiseen? :)