Treffit pikkusällin kanssa
Eilen Asemaravintola-päivän lisäksi kävin aamupäivästä moikkaamassa ystävääni ja hänen pientä Sälliään. Tunnetaan myös nimellä Väiski, vaikka oikeastihan tuon pikku-ukkelin nimi on Väinö. Sanoin alun perin ystävälleni vitsillä, että ajattelin tehdä Väinöstä postauksen, johon hän sanoi ”Ilman muuta. Ota vaikka kuviakin”. Väiski oli ruvennut vähän vierastamaan, sillä ystäväpariskuntani ei käy kuulemma hirveästi vierailulla muuta kuin vanhempiensa luona. Taitaa kuulua myös tuohon ikään tuo ujostelu. Hassu juttu oli kuitenkin, että Väinö rupesi ystäväni mukaan aina kuitenkin kitisemään, jos lähdin pois huoneesta. Väinö siis jollain tavalla tiedostaa läsnäoloni, mikä tuntuu tietysti hienolta.
Ystävässäni ihanaa on se, että hänen kanssaan voi puhua muustakin kuin vauvoista ja vanhemmuudesta. Itseäni aihe on ruvennut erityisesti kiinnostamaan viime aikoina, vaikka en olekaan nyt heti lisääntymässä. Olen ruvennut seuraamaan mielenkiinnolla vauva- ja taaperoblogeja (Julia+ Ihminen on lempparini). Joskus tuijottaessani T:tä, mietin millaiset nenät mahdollisille lapsillemme tulee, kun meillä ne on niin erilaiset. Vauvoistamme tulee varmasti tosi kärsimättömiä ja helposti innostuvia. Semmoisia, jotka vahingossa juoksevat päin pöydänkulmaa. Tai sitten ei.
Tämä kaikki tuntuu itsestä aika paradoksaaliselta, sillä aiemmin olin vauvojen suhteen niinkuin How I Met Your Mother-sarjan Robin. En mielelläni ottanut niitä syliin, koska pelkäsin hajottavani vauvan (“They got big eyes, and that soft spot… If there was a self-destruct button, at least it should be somewhere hard to get at.”) En myöskään pitänyt vauvoja kovin mielenkiintoisina. Nyt minulta on ruvettu kysymään Milla, ei kai sulla ole vauvakuumetta?, johon en oikein tiedä mitä vastata. Olisi tosi huisia jossain vaiheessa perustaa perhe, mutta en siltikään oikeastaan tiedä mitä haluan, kun olen tyytyväinen tämänhetkiseenkin tilanteeseen. Kaiken lisäksi olen saanut kokea jo lapsiriemun, sillä exälläni oli kaksi lasta. Olin yllättynyt, että mielestäni pärjäsin äitipuolena aika hyvin. Erotessamme lapset toivoivat, että muuttaisin heidän äitinsä naapuriin.
L eli ystäväni aika lailla on vahvistanut kaikki uskomukseni, jotka liittyvät vanhemmuuteen. Katsoimme yhdessä The Realm of Maria-bloggaajan ja -vloggaajan videon, jossa aika hauskasti esitellään lapsiperheen arkea odotukset vs. todellisuus-näkökulmasta. L katseli videota keskittyneesti ja naurahteli aina tyyliin “Kyllä, noin se just menee”. L:n mielestä hänellä on nyt “äitiaivot” eli hän olisi muka tyhmentynyt vauvan saamisen myötä ja jo odotusaikana. Itse en asiaa huomannut, mutta L:n mukaan hän muun muassa unohtelee jatkuvasti sanoja ja aivotoiminnan aktivoimiseksi yrittää tehdä ristikoita. Eräs tuttuni kertoi myös, että joskus odotusaikana töissä hän sanoi nippusiteitä sukkanauhoiksi. Sitä odotellessa, ajattelin, vaikka pystyn jo ehkä jonkin verran samaistumaan. Synkkänä, väsyneenä aikana sitä ei itselläkään hissi kulkenut ihan vintille asti. Unohdin esimerkiksi haarukka-sanan. “Se piikikäs ase… tai siis aterin!”, yritin selittää.
Minusta on jännä, että harvoin vanhemmat kehottavat hankkimaan lapsia elleivät halua, että omalle lapselle löytyy leikkikaveri. Puhutaan aina unettomista öistä, vauvojen koliikista, siitä, että ei pääse yksin vessaan tai suihkuun ja siitä miten joskus ei nähdä toisia aikuisia puolison lisäksi viikkoihin. Miten paljon lapsiin kuluu rahaa. Miten olet ikuisesti vanhempi. Miten kotona ei ole ikinä siistiä. Vauva-aikana itseään ei kerkeä laittamaan, kroppa ei ole entisellään, tukka putoaa päästä ja jotkut äiti-ihmiset miettivät pitääkö puoliso heitä vielä viehättävänä. Sitä saattaa unohtaa, että on jotain muutakin kuin äiti tai isä.
Ymmärrän, että se on osa lapsiperheen arkea, asioiden ja arjen jakamista ja en valita siitä. Minusta on hienoa, että näistä asioista puhutaan. Se pistää kuitenkin miettimään onko sitä itse valmis sellaiseen. Olen kuullut monesti lauseen “Kukaan ei ole valmis vauvojen saamiseen, mutta kyllä se vanhemmuus tulee luonnostaan”. Isäni sanoi, että hänkään ei olisi halunnut aikoinaan lapsia, mutta on maailman onnellisin, että sai meidät. “Lopussa kiitos seisoo ja se on kuitenkin maailman ihanin asia”-mentaliteetti vaikuttaisi olevan vahva lapsi-ihmisillä. Lisäksi monet kertovat saaneensa elämälleen merkityksen lasten myötä.
En itse hirveästi ollut Sällin lähellä kuivan yskän vuoksi, mutta häntä oli hauska seurata. Sälli on ehkä hauskin mahdollinen pikku-ukko ja en malta odottaa, että tapaan joskus omat lapseni, jos sellaisia siunaantuu. Viisi tuntia meni kuin siivillä. Tiedän, että olen ehkä huonoin mahdollinen ihminen kirjoittamaan vanhemmuudesta, mutta harvemmin tulee luettua lapsi-postauksia lapsettomien näkökulmasta. Toivon, että äiti- ja isä-ihmisiä eksyy tänne korjaamaan yleistyksiäni ja muutenkin kertomaan arjestaan.
Ja loppuun haluaisin kuulla: Mikä teidän mielestänne on parasta lapsissanne? :) Onko lapsien hankkiminen kaiken arvoista?
