Voiko toista auttaa kun tämä depistelee?
Heipparallaa.
Masennus on ehkä vähän kulunut postausaihe blogimaailmassa, mutta olen nyt viime päivinä miettinyt aihetta aika laajasti. Eräs läheiseni on ollut alamaissa nyt jonkun aikaa ja vetäytynyt omiin oloihinsa. Hän pyysi tänään anteeksi, että ei jaksa nyt puhua ja yritti pidätellä kyyneliään. Ei sun tarvi mitään anteeksipyydellä, sanoin ja tunsin oloni aika avuttomaksi. Ihminen tunsi syyllisyyttä siitäkin, että on masentunut ja ei jaksa puhua.
Masentuneen mieli on aika vääristynyt. Kun olin kolme vuotta sitten vakavasti masentunut, minusta tuntui kuin olisin ollut toisille taakka ja kukaan ei oikeasti välitä, paitsi läheisin ystäväni. Hänkin luultavasti vain sen takia, että hänellä oli niin kova halu parantaa maailmaa ja auttaa kaikkia. Asiat joista ennen nautin, eivät tuntuneet enää miltään. Yritin esimerkiksi uimareissulla saada uimisesta ja saunomisesta kaiken ilon irti, mutta mieleni täytti ajatukset, että toivottavasti saan niin rajut suonenvedot että vahingossa hukun. Nukkumaan mennessä toivoin, että en enää heräisikään. Joka aamu sain pettyä ja rajut kivut tuntuivat koko kehossani. Olin niin lopussa, että kroppanikin päätti että ei enää väliä, annetaan tyypin kärsiä. Aamupalan tekeminen tuntui suurelta koitokselta, johon täytyi keskittyä koko kapasiteetillaan. Hävetti olla näin heikko. En halua kuolla, en vain jaksa elää, mietin usein ja taisin myöntää tämän vain yhdelle ystävälleni, joka oli myös masentunut.
Nyt nämä ajatukset tuntuvat päässäni oudoilta ja etäisiltä, kuin sitä ei olisi oikeasti tapahtunut minulle, vaan jollekin muulle ihmiselle kropassani. Kuin se olisi ollut yksi kappale elämässäni, pari vuotta kestänyt harmaansävyinen piina. En edes tiedä miten rupesin yllättäen paranemaan. Rupesin pitämään blogia ja päätin, että nyt tämä synkistely saa riittää. Fuck this shit. Masennuksesta irti pääseminen ei välttämättä onnistu pelkällä päätöksellä, mutta kyllä se onni löytyy itsestä eikä ulkoisista asioista, ei edes rakastavista ihmisistä.
Silti on tärkeää, että joku on läsnä. Mutta miten auttaa ja tukea depistelijää?
1. Älä aseta mitään aikaa toisen paranemiselle. Paranemista ei voi hoputtaa. Yritä hyväksyä se, että toisella on nyt rankkaa ja et välttämättä voi asialle mitään. Se on ok toki turhautua ja kertoa toiselle, että sinusta tuntuu nyt tältä, mutta tämä ei ole hänen vikansa. Pahinta on ehkä se, että jätetään asioita sanomatta sen vuoksi, että toinen on herkässä tilassa. Ainakin itse arvostin silloinkin rehellisyyttä ja oli hyvä, kun toinen jollain tavalla yllätti. Ainakin niinä hetkinä saattoi tuntea jotain.
2. Tule paikalle. Vaikka toinen sanoisi, että ei kaipaa nyt seuraa. Tuo ruokaa ja auta vaikka siivoamisessa. Konkreettiset teot ovat melkeinpä tärkeämpiä kuin sanat, kun toinen ei kertakaikkiaan jaksa.
3. Sano, että hän on tärkeä ja että olet tässä. Sano se koko sydämestäsi ja niin, että toinen uskoo sen.
4. Katselkaa yhdessä leffoja. Ja kuunnelkaa musiikkia. Musiikilla on jokin outo vaikutus, että jopa masentuneella se herättää jotain tunteita ja lievittää ahdistusta.
5. Älä tuomitse. Toinen ei voi sille mitään, että on sairastunut. Aivokemiassa on tapahtunut muutos, ihminen ei ole itse valinnut tätä ja ei tee tätä tahallaan.
Ennen kaikkea täytyy muistaa, että kaikki loppuu aikanaan, jopa suru ja paska ajanjakso. Masentuneen olisi hyvä löytää joka päivä jotain pikkuisia ilonaiheita, onnistumisen tunteita, vaikka asiat eivät olisikaan kovin kummoisia. Itse muistan kuinka iloinen olin, kun pääsin keskussairaalanmäelle hengästymättä. Talutin pyörää. Ja on muistettava, että jos on joskus ollut onnellinen, voi se jatkossakin olla mahdollista. Olet edelleen sinä, vaikkakin jokin sumuverho tuntuu erottavan sinut muista ihmisistä.
Kaikki on mahdollista. Muistakaa se. Sinä olet rakastettu, sinä olet tärkeä.
