’Yks hailee’ (ja yks haikee)

Huomenna on äitienpäivä. Meinasin unohtaa koko homman. 

En ole piittamaton arsehole, mutta asia ei enää hirveästi kosketa minua. Äitini kuoli yli kymmenen vuotta sitten. En halua tehdä asiasta isoa numeroa, mutta aika usein se tulee puheeksi. Ihmiset kun haluavat tutustumistilanteissa ensin tietää ammatin, sitten suunnilleen kerrotaan perheistä. Minulta tulee melkein automaattisesti vastaus asiaan, joka saattaa toisten korvaan kuulostaa kylmältä. En oikein vieläkään tiedä miten asiasta pitäisi kertoa, niin että ei tule kiusallista hiljaisuutta, joten olen valinnut lakonisuuden.

Nyt kirjoitin eräälle puolitutulle kaverilleni, että ”mun äitihän on tosiaan kuollut, joten tää äitienpäivä on yks hailee”. Tiesin heti valehtelevani. Äitienpäivällä on äitini kuoleman jälkeen ollut vielä suurempi merkitys. Se on muistutus ja muistojen tulva ihanasta äidistäni. Naisesta, jonka hersyvän naurun pystyn vieläkin kuvittelemaan. Naisesta, joka oli totisesti oma itsensä, konstailematta. Jota on hankala unohtaa ja toisaalta toivoo, että ei pystykään. 

Olin eilen vanhojen työkavereideni kanssa iltaa viettämässä. Oli tarkoitus vain vähän pelata Bohnanzaa eli hauskaa ’papupeliä’. Limsalla kulkeva työkaverini halusi tarjota minulle ja toiselle työkaverille pullollisen valkkaria, ihanaa luomu-Matua Sauvignon Blancia, jonka joimme parissa tunnissa puoliksi. Pelasimme vielä Carcassonnea (jossa muuten voitin ensimmäistä kertaa) ja sitten toinen työkavereistani kertoi, että hänen äitinsä kysyi häntä laulamaan karaokea. Olin hieman hiprakassa siinä vaiheessa. ’Saanko tulla mukaan?’-kysäisin, sillä en tiennyt oliko tämä sellainen äiti-tytär-juttu, ja ilahduin kuullessani, että olen erittäin tervetullut. 

Ilta oli mukava, mutta outo. Näin työkaverin ja hänen äitinsä lavalla laulamassa yhdessä. Mietin minkä biisin minä ja äitini olisimme valinneet. Esityksen, joka sai suunnilleen puoli baaria tanssimaan, jälkeen he antoivat toisilleen pöytään kävellessään puolittaiset poskipusut ja muistaakseni kävelivät käsi kädessä luokseni. Jokin minussa liikahti, kun seurasin katseita, joita he vaihtoivat toistensa suuntaan. Kännissäkin pystyin tunnistamaan, että se tunne oli ilo. Kerrankin ajattelin, että on ihanaa miten läheiset välit äidillä ja tyttärellä voi olla sen sijaan, että olisin ollut katkera siitä, että en saa viettää enää aikaa äitini seurassa. 

Ehkä tämä on jollain tavalla siirtymistä. Hyväksymistä ja irti päästämistä. Menemme huomenna T:n äidin luo viettämään äitienpäivää. Onneksi on äitejä. Äidit ovat parhautta. Äitienpäivä lisäksi tulee jälleen osaksi elämääni ehkä silloin, jos itse saan tulevaisuuden muksuiltani kortteja ja epävireisen lauluesityksen. 

Ihanaa äitienpäivää siis kaikille; myös niille, joiden äidit ovat nyt tavoittamattomissa.