Meillä on Rantavaaran keittiössä iki-ihana maailmanvanha jakkara. Tuiki tarpeellinen ja joka päivä käytössä: siis minulla. Kaikki muut tuntuvat kummallisesti vihaavan sitä. Ei kulu päivääkään, kun joku lyö siihen varpaansa ja se on kuulemma aina tiellä ja väärässä paikassa. Ihmeellistä? Jakkara hoitaa tehtäväänsä niinkuin se on kaikki sadat vuodet tehnyt. Se on korvaamaton apu ja tuki, kun ei vaan yltä joka paikkaan.

Yhtenä aamuna sitä taas tarvitsin; enkä löytänyt mistään. Sattumalta katsoin keittiön sivussa olevalle hyllylle, jonne se oli siirretty. Ja ilman minun lupaa!!! Jakkaralle on myös nerokkaasti(?) nyt merkattu oma paikka hyllystä, jonne se sitten pitäisi käytön jälkeen ihmeellisesti siirtää. En ymmärrä. Ettäkö aina kun sitä tarvitsen, haen sen ja vien takaisin hyllyyn. Voin kertoa, että ei tule toimimaan. Hyvä ajatus sinänsä, mutta ei ole toteutettavissa. Valitettavasti.

Se siitä jakkarasta…..ja sen paikasta. Toinen huolenaihe nuorisolla on nykyään se, että heilun vaan täällä kotona. Ja olen erittäin tyytyväinen (tämä oma lisäykseni). Nuoriso on kyllä aiemminkin ollut sitä mieltä, että minun pitäisi välillä käydä jossain, etten ihan maastoudu koko puutarhaan. Mutta se vaan on niin, että kun kokoajan on milloin ja mitäkin projektia, niin ei malttaisi lähteä mihinkään. Siksipä tällainen yllättävä kolmen kuukauden lomautusjakso oli ainakin allekirjoittaneelle kuin taivaan lahja. Mikä voisi olla tämän ihanampaa; varsinkin näin ennen kesää!

No yhtenä päivänä sitten ruokasalissa sain allekirjoitettavaksi lapun, jossa lupaudun sitten lähtemään sinne minne milloinkin pyydetään. Eikä kuulemma kelpaa sitten mitkään verukkeet. No…..tietysti kaikkien mieliksi allekirjoitin lappusen. Ja jos joku ihmettelee, että eikös minun toinen nimi ole Sinikka, niin onhan se; mutta olisko tässä niin, että rakkaalla lapsella on monta nimeä:) Kyllähän on kiva, kun välitetään ja sitähän tämä tietysti on. Ja tietysti lähden sitten joskus jonnekin, kun sellainen sopiva hetki tulee <3 Pipsa

Myönnän, että vähän innostuin tästä pataleivästä. Kuvittelin, että suitsaitsukkelaan teen sitten samoilla ohjeilla ihan mitä vaan leipää. Aiemmin tehty hiivaleipä oli siis enemmän kuin erinomaista. Ja siitä rohkaistuneena päätin tehdä ruisleipää. No kaikki ei ihan mennytkään niinkuin oli suunniteltu. Olin jo valmiiksi ideoinut, että viikonlopuiksi leivon aina ruisleivän ja hiivaleivän – ja näin kaikki paikalla olevat ovat tyytyväisiä.

Luin kyllä ohjeen tarkaan ja luin kyllä ne kaikki kommentit, joissa kerottiin, että ei onnistunut, ei noussut, ei ollut hyvää. Luotto oli ylimaallisen vahva omaan leivontapeukaloon. Hieman fiksasin paistoaikaa pienemmäksi, että ei vain palaisi koko lysti. No ei se palanut! Kaikkea muuta kyllä sitten.

Moni kakku päältä kaunis sanotaan. Niin tässäkin tapauksessa. Ihan se näytti ruisleivältä; oikeasti. Mutta kun sitä leikattiin; se oli ihan vetelää puuroa sisältä. Kuori oli kyllä paksu ja kova. Sitten vaan suorilta takaisin uuniin, mutta lisäpaistokaan ei tuonut mitään muutosta sisäkoostumukseen. Taustalta tuli kyllä ohjeita kiitettävästi ja ehkä kaikkein käyttökelpoisin olisi ollut se, että siitä saa tehtyä krutonkeja, siitä kuoresta. KRUTONKEJA!!!!

Voitte vaan kuvitella, että kun oli vuorokauden solkenaan odotellut tuoretta ruisleipää, niin siinä vaiheessa ei paljon krutongit naurata!

Tässä ikuistettu kuva ”maailmanparhaastaruisleivästä.” Joka siis ei vastaisuudessakaan kuulu Rantavaaran ruokapöytään.

<3 Pipsa