Kadonneet ääriviivat
Oman lapsen kehitystä on katkeransuloista seurata. Eräänä päivänä vauvakupla puhkeaa, ja hieman hölmistyneenä sitä havaitsee, ettei maailma pyörinytkään vain meidän ympärillämme.
Ajan rajallisuus iskeytyy kasvoille vahvemmin kuin koskaan ennen. Kun lapsi oppii vilkuttamaan ovella hyvästiksi, silmissä vilahtaa jo hetki, kun hän muuttaa omilleen. Moni uppoutuu vanhemmuuteen nykyään niin täysillä, että hieman hirvittää tuo irti päästämisen hetki. Elämän eläminen täysin toisen ihmisen ehdoilla ei toimi pidemmän päälle, ei edes oman lapsen kohdalla, sillä aikanaan pesän tyhjetessä on toivottavasti (ja koko ajan ollut) myös muuta kuin vanhempi.
Nyt kotona ollessa minulla on ollut enemmän aikaa ajatella kuin aikoihin. Uniakin näen paljon enemmän, enimmäkseen hauskoja. Silti tai ehkäpä juuri siksi minusta on tuntunut etten oikein enää tunne itseäni. Vaikka olen ollut vanhempi vasta yhdeksän kuukauden ajan, en enää aivan täysin muista, kuka muu minä olinkaan paitsi Äiti. Ystävä ja vaimo, kyllä, mutta mitä muuta?
Ääriviivani ovat hämärtyneet. Mihin päättyy lapsi ja mistä alan minä, kun kosketusetäisyydellä ollaan melkein koko ajan?
Oikeastaan kehoni on tiennyt tämän jo kauan, sillä ääriviivani katosivat äitiyden myötä varsin konkreettisesti: pian vauvan syntymän jälkeen sormenpääni muuttuivat tunnottomiksi, arvatenkin johtuen vauvan kanniskelusta ja epäergonomisista imetysasennoista. Kun äitiys alkoi luonnistua paremmin (osa ansiosta suotakoon myös venyttelylle ja rannetuelle), tunto palasi.
Nyt tunnottomuus on palannut. En taaskaan tunne sormenpäitäni kunnolla. Tällä kertaa syynä on halkeilevan kuivat sormenpäät, kun käsiä saa olla pesemässä koko ajan. Viehättävälle vaivalle löytyi googlailemalla oikein nimikin. housewife’s eczema. Anna mun kaikki kestää.
Ehkä kehoni yrittää kertoa minulle jotakin. Ehkä hieman huolenpitoa ja rakkautta voisi suoda myös itselleen. Vaikka vain rasvailemalla sormenpäitä. Ja ehkä joka kerran käsiä rasvatessaan voisi ajatella itseään lämmöllä ja miettiä, mikä elämässä tekee juuri minut onnelliseksi.
En tiedä, teenkö nyt tekemällä ongelmaa, sillä oikeastaan olen tällä hetkellä aivan äärimmäisen onnellinen. Lapsi on tuonut elämääni valtavasti rauhaa ja laskenut kierroksia. Tämä hieman hitaammalla käyminen selvästikin sopii minulle. Ja samanaikaisesti haluaisin jotenkin, kamalaa sanoa edes, hyödyntää tämän hetken, kun työ ei ime minua kokonaan mukaansa. Löytää vastauksia. Kerrankin olisi tilaa olla minä ilman ylimääräisiä rooleja.
Ja samaan aikaan ei kuitenkaan haluaisi tehdä mitenkään suurimuotoisia suunnitelmia, sillä tiedän ja ymmärrän kyllä, miten ainutlaatuisia juuri nämä hetket lapsen kanssa ovat. Tyttö on vain pienen hetken pikkuinen. Mutta miten paljon enemmän annettavaa minulla kenties entistä paremmin voivana olisikaan, myös perheelleni?
Aikaa, rahaa ja vapautta ei koskaan ole samaan aikaan. Tällä hetkellä minulla olisi aikaa, ei juurikaan tuloja ja rajallinen vapaus liikkua pikkuruinen pallopää tukevasti ankkurina jalassa. Mihin tällä yhdistelmällä päädytään, katsotaan.
Nyt kun lapsi ei enää ole aivan niin riippuvainen minusta, olen uskaltautunut järjestämään lähiaikoina pienimuotoisia irtiottoja, muutamiakin. Yhteinen ilta rakkaan kanssa hyvässä seurassa sekä kokonainen hemmottelupäivä ystävän kanssa näin alkajaisiksi. Ehkä pienimuotoinen eksistentialistinen kriisi tasoittuu siinä samalla.
Kuvat:
2. Robert L. Dickinson / Wikimedia Commons
