Yökylässä äidin luona voi löytää yllättäviä asioita. Kuten muovisen teeastiaston, jolla oma tyttö leikkii yhtä innoissaan kuin itsekin aikoinaan. Tai vastauksen kysymykseen, jota ei ole edes tajunnut kysyä.

Ensimmäinen tuli vastaan heti vierailumme ensi metreillä olohuoneen lattialla ja jälkimmäinen iltalukemisen äärellä. Pirkko Saisio löysi nimittäin tuoreen helmikuun Eeva-lehden haastattelussa paljonkin kritisoitavaa meidän ajastamme. Osui ja upposi.

”1960-luvun nuorelle nykypäivän itseensä käpertyminen ja keskittyminen fyysisyyteen ovat vieraita. – – Ihmisen keskittyminen vain itseensä on Saisiosta surullista ja kertoo päämäärättömyydestä. – Minä kuulun siihen sukupolveen, jossa yksilöllä ei ollut hirveästi merkitystä. Nyt me ihmettelemme nuorempia, kuinka he jaksavat pyörittää tätä minuutta. Kaikki tässä ajassa tukee sitä. Televisio, viihde ja leikit ovat sitä, että pudotetaan joku pois. Ei niin, että otetaanpa joku mukaan.”

Mitäpä tuohon lisäämään. Viime aikoina olen ollut jotenkin hämilläni oman itseni kanssa. Mutta ei omaa napaa kaivelemalla löydä kovinkaan ihmeellisiä vastauksia. Ei voi katsoa vain sisään- ja taaksepäin, jos haluaa kehittyä. Näin tarkemmin ajatellen ulos- ja eteenpäin ovat myös erittäin varteenotettavia vaihtoehtoja.

Kuva Toscanasta edustakoon ympäröivää maailmaa. Illalla äidin kanssa jutustellessani tajusin nimittäin myös, että paikkani on lähitulevaisuudessa Italian oliivilehdoissa. Edes lyhyesti.

Kuvat:
Lasten teeastiasto – Annan
Olive groves, grape vines and cypresses in Chiantishire – Bongo Vongo / Flickr.