Tulevaisuuden varjo

Kun kirjoitin ensimmäisiä blogipostauksia pari vuotta sitten, mietin aika paljonkin työhön liittyviä juttuja. Blogi oli minulle rauhallinen oma nurkka, pakopaikkakin, hektisen työelämän rinnalla. Pienen välimatkan päästä oli hyvä tarkastella omia urasuunnitelmia, jaksamista ja niin edelleen. Äitiyden myötä työ on ollut sattuneesta syystä ollut hieman paitsiossa elämässäni ja siten myös teksteissäni, mutta pian sekin on taas ajankohtaista. Aika kulkee niin valtavan nopeasti.  

Vaikka töihin paluuseen on vielä aikaa, olen miettinyt siihen liittyviä asioita hiljattain paljon. Ajatuksissa asia on ollut senkin takia, että osallistuin Työterveyslaitoksen Perhevapaalta työelämään -kurssille. Kurssilla käsiteltiin muun muassa töihin paluuta ja siihen liittyviä käytännön järjestelyjä, työn ja perheen yhteensovittamista, omaa hyvinvointia ja jaksamista, niin töissä kuin kotona. Kurssin parasta antia olivat vertaisryhmän naisten kanssa käydyt keskustelut. Terveiset ja kiitokset teistä jokaiselle, jos satutte tämän tekstin lukemaan!

Kurssilla tuli otettua aikaa ura-ajatuksille, jotka ovat viime kuukausien aikana hautautuneet jonnekin pyykki- ja vaippavuorten taa. Mietin paljon tulevaa arkeamme sekä sitä, millainen ihminen töihin palaa, kun sen aika on. Monella tapaa muuttunut nainen. Uskon nauttivani työstäni ja sitoutuvani siihen, mutta selvää on, että nyt minulla on velvollisuuksia myös muualla. Olen valmis hyvästelemään ainakin joksikin aikaa sen työnarkomaanin, joka sulkee ovet ja sammuttaa valot perässään. Haluan nähdä Tyttöäni enemmän kuin iltapalan ja -sadun verran. Hänellä on vain tämä yksi lapsuus.

Koen hieman ahdistavana sen, että tietotyöläisen työ seuraa varjona paikkoihin, joihin se ei ole kuulunut. Tässä elämäntilanteessa olisi helpotus tehdä työtä, jossa vain tehdään työvuoro – tai sitten ei tehdä. Epämääräinen etäily kuten näppäimistön näpyttely päiväkodin portilta ei houkuta. Siinä hetkessä haluaisin olla läsnä pienelle haalarityypille, jolla on myös ollut pitkä päivä. Haasteet ja vastoinkäymisetkin ovat osa elämää, mutta olisi hienoa, jos arjen ei tarvitsisi olla taistelua. En myöskään hauluaisi olla omalle lapselleni etänä, paikalla mutta en kuitenkaan läsnä. 

Entä kun lapsi pitää hakea kotiin sairastamaan? Silittäisitkö itse pientä kuumeista otsaa vai kosketusnäyttöä? Työt on tehtävä, mutta se pieni ihminen siinä vieressä tarvitsee uuden vaipan tai ehtii sen yhden iiiiiihanpikaisen sähköpostiviestin aikana oksentaa päälleen. Ja toisaalta omatunto kolkuttaa, jos oman poissaolon takia työkaverin kouluikäinen hakee itselleen Saarioisten äitien tekemää ruokaa, koska ”Meidän äiti tekee teidänkin äidin duunit”. 

Voi ehkä kuulostaa, että minua epäilyttäisi koko töihin paluu, mutta näin ei suinkaan ole. Huomaan, että lapsi kaipaa koko ajan enemmän virikkeitä, ohjelmaa ja ikäistään seuraa. Itsekin varmasti viihdyn työmoodissa tauon jälkeen. Epämääräisissä tunnelmissa mennään, mutta eiköhän tämä tästä selkiinny. Toivon, että osaamistani arvostetaan sen verran, että olosuhteet ovat järjestelykysymys. Enhän ole ennenkään visioinut tulevaisuuttani niiden hankalimpien hetkien ympärille.

Kovin mielelläni kuulisin muidenkin fiiliksiä töihin paluuseen liittyen, jos teitä vastaavassa tilanteessa olevia linjoilla on. Ihan vapaasti joko kokemuksen äänellä tai tulevaisuuden pohdintoja. Uskotteko, että saatte asiat järjestymään ja arjen toimimaan?

Kuvat:
Working mothers – your schools can help / Wikimedia Commons
Toddler legs  by Stephanie Chapman / Flickr
Thermometer by Da Sal / Flickr