Myrskyn ensimmäiset tuulenhaivenet osuvat poskiini. Seison kalliolla ja haistelen tuulta. Täällä meri on aina lähellä. Se haltioiden meri, jota hobitit kammoksuivat. Jos kerran menet satamiin, et enää halua kääntyä takaisin. Kontu ei tunnu enää samalta. Et ole onnellinen muualla kuin lentokoneessa, tai no, hobittien kyseessä ollen ehkä purjelaivassa.

Seison kuitenkin kalliolla ilman aikomustakaan lähteä purjehtimaan. Minulla on perhe, perhe on kaikki kaikessa. Se sitoo minut tehokkaammin rantaan kuin keskiverto kiinnitysköysi.

Vastoinkäymisten keskellä pitää seistä niin hiljaa.

On vaikea puhuakaan, sillä puheet eivät oikein auta. Puhumisen ideaali sisältää sen, että lähistöllä on vastaanottavaisia korvia. Entä jos ei ole? Jos olet töissä, mutta näkökulmasi hautautuu yleisen haukkumisen alle. Tiedät rehellisesti tekeväsi parhaasi, mutta sillä ei ole mitään merkitystä. Tällä alalla selän takana puhuminen, sosiaaliset kiemurat ratkaisevat. Se, joka pelaa sosiaalista peliä parhaiten… no, kyllä te tiedätte.

Joten ne meistä, jotka luovuttavat ja heittävät köydet veteen, seisovat kalliolla ja myrsky tavoittelee heidän poskiaan.

Pitää lähteä eteenpäin. Olen aina ollut hyvä siinä. Joskus vain toivoisin.. ai mitä? Toivoisin, ettei ihminen olisi näissä tilanteissa niin yksin.

Sosiaalinen työkonteksti, sellainen joka ei perustu juoruiluun. Onko sellaisia edes? Onko juoruilu kerta kaikkiaan niin syvällä ihmisluonteessa, että juoruvapaita paikkoja ei edes ole?