älä kesyynny

Että minulla on ikävä sitä, kun teimme normandialaisia maihinnousuja kumiveneellä tai nukuimme kolme viikkoa teltassa Arktiksen talvessa.

Talven katoaminen on tragedia, liian iso edes puhuttavaksi. Talvi on haavoittunut johtajahevonen, voimat ovat menneet, se nilkuttaa. Se yrittää esittää, ettei nuoremman orin kannata yrittää sitä haastaa ja samalla sen tuulessa lepattava harja on käynyt harmaaksi. Se on väsynyt. Sen tundrasta on ikijää sulanut ja metaanikuplia pulppuaa ilmaan.

Syksyllä se vielä joskus näkee revontulia ja toivoo hiljaa.

Nykyihmisen ongelmista suuri osa liittyy tylsistymiseen. Asioita automatisoidaan niin pitkälle, että lopulta ihmisellä ei ole enää yhtään lankaa käsissään. Tajuavatko ihmiset, että kun auto kertoo heille että ”on liukasta”, lukitsee itsensä ”oman turvallisuutesi vuoksi” ja hälyttää äänimerkein, että turvavyö unohtui – he samalla menettävät jotain?

Kun selviämisesi on kiinni siitä, onko sinulla rahaa ostaa ruokaa kaupasta tai maksaa katto pääsi päälle? Kun sinut hyväksytään parhaiten, kun sinulla on paashikampaus tai ainakin katu-uskottavat vaatteet? (Kävin taannoin Helsingissä ja istuessani kahvilassa, ihmiset vaikuttivat ennen kaikkea vaateripustimilta. En ikinä käyttäisi niin paljon rahaa siihen, että minulla on ”oikea look.”)

Ennen kylläkin luultavasti menin siellä täydestä.

Nyt tuskin niinkään.

Oikeasti ihminen on olemassa luonnonvoimien rajapinnassa.