jatkuvasta yrittämisestä

Minulla on sellainen elämään liittyvä ammattitauti, että olen tottunut yrittämään. Ehkä se johtuu luonteesta, ehkä turkkalaisesta teatterikoulutuksesta jonka joskus kävin, ehkä eräistä muista asioista- mutta siinä on ongelmansa.

Teen aina kaikkeni, enkä läheskään aina kuuntele itseäni.

Monesti muut ottavat työpanokseni itsestäänselvyytenä, tekevät vähemmän, yrittävät vähemmän. Kuuntelevat itsejään.

Se on paljon helpompaakin, kun joku muu aina joustaa!

Sitten minä ihmettelen / he ihmettelevät miksi olen oman elämäni taka-alalla, miksi muiden toiveet ovat aina pinnalla ja toteutettavissa, mutta minun ärsyttäviä vaatimuksia.

Niin.

Jos olet kaltaiseni, tartu käteeni. Pitävätkö ihmiset sinua lapsekkaana hölmöläisenä, joka ei osaa ajaa omia etujaan? Joka ei osaa asettaa tavoitteita oman elämänsä eteen, vaikka raataa kuin orja yleisen hyvän vuoksi?

Lisäksi: Jatkuva yrittäminen. Onhan se kiva omata supervoimia, mutta entä sitten kun ei enää osaa yrittää normaalisti?  Ei tiedä / tunnista / saata myöntää olevansa väsynyt / onneton / venynyt ihan liikaa?

Jos niin tekee esim. kolmekymmentä vuotta, ehkä siitä tulee kuolinsyy ja hautakiveen kirjoitetaan: ”Hänellä oli hyvä luterilainen työmoraali.”

En nyt tarkoita vinkua enkä valittaa – pois se minusta, tietenkin – mutta yritän hahmottaa. Yritän hahmottaa millaiset raamit yrittäminen minun elämääni itse asiassa tekee?

Millaisen haarniskan?

Miten se riisutaan?