kuin naakka, josta on käännetty äänet pois

Oikeasti olen supersankari. Pitäkää mielessä, että jääkarhut tulivat minun karhuväijyssäni, enkä minä edes pelännyt.

Mikään ei ole hiljaisempaa kuin vastasataneen suojalumen läpi lipuva jääkarhunaaras poikasineen.

Eikä luultavasti ihanampaa.

Nyt kun saatiin tämä asia selväksi, ruikutan vähän lisää.

(Toivottavasti tästä ei tule synkkämielinen blogi, koska sitten kukaan ei ainakaan ala koskaan lukea tätä.)

(Haittaako se, jos kukaan ei lue? Jos tämä onkin eräänlainen päiväkirja, tosi salainen ja vähemmän houkutteleva kuin patjan alle kätketty.)

(Mutta elämäni nyt on jotenkin harmaassa vaiheessa. Melankolinen kuin englantilainen sade märillä sänkipelloilla. Pysähtynyt kuin kirkko korona-ajan sunnuntaiaamussa. Kuin naakka, josta on käännetty äänet pois.)

(Onko tämä vähemmän ruikuttavaa, jos kirjoitan kaiken sulkuihin?)

Ongelmana on, että tämä itsen uudelleen etsiminen on niin alussa. Kääntelen kiviä ja irtokappaleita, yritän päästä jonkin sellaisen tien päähän, joka vaikuttaisi johtavan johonkin. (Tämä on muuten jokaisen romaanin alkutaipale – yritys päästä siihen pisteeseen, että tarina muuttuu vetäväksi ilman, että kaikki pitkästyvät ennen kuin on päästy edes alkuun.)

On ollut vastoinkäymisiä. Vaikka olen supersankari, ne ovat saaneet minut uupumaan. Uupuneena on kuin eksynyt ilman näkkileipää tunturissa. (Näkkileivän jälkeen taivas kirkastuu ja Haltin huippu ilmestyy sumusta suunnistusavuksi.)

Miten jatkaa – uupuneena- englantilaisessa sumussa ja tehdä valintoja, jotka vaikuttavat koko loppuelämään?

Yleensä pyrin olemaan eteenpäin menevä, tulevaisuuteenkatsova, avariin maisemiin kohdistautuva ihminen.

Miten minä ylipäätänsä jouduin tähän laaksoon? En minä edes ole mikään laaksoihminen.

Jos olet kuten minä – haluaisit olla supersankari mutta voimasi eivät aina riitä siihen, tartu käteeni – I feel you.