kukaan ei ymmärrä meitä kuten yötaivas

Eilen lähtiessäni iltavuorosta taivas oli sulaa ultramariinia. Sen levollisissa syvyyksissä ui valkoinen huhtikuun kuu, kirkas Venus sekä muutkin tähdet.

Pidän tähtitaivaasta, koska sen alla ihminen on kokoisensa.

Olen hoitoalalla, mutta en yksi niistä sankarittarista etulinjassa teho-osastoilla. Koronaa on nyt kestänyt Suomessa joitain viikkoja. Se on vaikuttanut minunkin työhöni. Samalla toki arkeeni, koska yhteiset nimittäjät (lapset) ovat kotikoulussa.

Tein eilen neljäntoista tunnin työpäivän ja päästyäni ulos keväisen tähtitaivaan koko lempeys lepäsi ylläni. Ajattelin, että jos joutuisin nyt sairaalaan, veisin tähtitaivaan mukanani teho-osaston ikkunattomiin uumeniin.

En oikeastaan aikonut kirjoittaa koronasta.

Luojan kiitos se ei estä näkemästä tähtitaivasta.

Jotenkin tähtitaivaan katselu ja elämän risteyskohdat liittyvät toisiinsa.

Jos kuolisin nyt, niin ehkä joku muu joskus tulevaisuudessa katsoo tähtitaivasta elämänsä risteyskohdassa ja tulee ajatelleeksi niitä, jotka ovat myös katsoneet tähtiä elämänsä risteyskohdissa.

Samalla siis minua.

Tuntuu oudolta olla pandemian levittäytyvän varjon alla. Olen iloinen, että Suomessa on tehty paljon toimia ja ne näyttävät purevan.

Kuitenkin, mitä kauemmin tilanne kestää, sitä tiiviimmin varjo lepää yllämme.

Tällaisena meidänkin on kelvattava maailmanhistorian nieluun, Väinö Linnaa lainatakseni.

Olen hoitoalalla, siirrettävissä tarpeen mukaan sinne tai tänne. Miten suhtaudun asiaan? (Luultavasti teen niin kuin pyydetään, missä pyydetään. Niinhän maailmanhistorian nielussa on aina tehty.)

Kuitenkin, tähtitaivas.