oh my

Rauhan valtakunta on ehkä osittain ironiaa. Olenko muka joskus rauhallinen? Olenko ”sovussa itseni kanssa”?

Nojaa, aika vaihtelevasti.

Mutta siihen itse asiassa olen aina pyrkinyt – enkä millään kovin arkisilla keinoilla, koska elämän on tunnuttava minulle joltakin – joskus kuvittelen eläväni sen pikana, intensiivisemmin tunnetasolla kuin ehkä olisi aina niin kovin välttämätöntä. Rauhan valtakunta – mitä se olisi? Ne hetket, joina ei erityisesti mätki itseään henkisesti päähän, ole arjen rutistama, on jotenkin selkeä olo ja luultavasti on jossain luonnossa. Minun kohdallani se ainakin on niin – vanhoina aikoina joku lukijoistani ihmetteli, että onko minulla edes kotia, kun melkein aina kirjoitin jostain metsien uumenista.

Joskus, Blogistanian aamuhämärissä, olin yksi niistä uusista kirjoittajista ja koin sen omaleimaisen yhteyden, jonka voi löytää blogia kirjoittamalla toisiin kirjoittajiin- luulen, että silloin lähinnä kirjoittajat / kirjoittavat ihmiset kirjoittivat blogeja, eikä kukaan edes tullut ajatelleeksi, että niistä olisi voinut hyötyä jollain muulla tavalla.

Olen ikävöinyt blogiani ja sen ajan itseäni. Silloin olimme (minä ja ne muut) ehkä kolmikymppisiä, vähän alle, vähän yli, enimmäkseen sinkkuja tai juuri eronneita, kirjoitimme luultavasti itsemme hauskemmiksi ja viisaammiksi ja jännittävämmiksi kuin olimmekaan, luulen että monet meistä olivat aika yksinäisiä.

Itse kirjoitin jonkinlaisella metatasolla erosta, siitä että treenasin Huippuvuorille, rakkaudestani talveen. Siitä miten eksistentiaalisesti omituiseksi koin elämäni Helsingissä, ikään kuin se olisi ollut kulissi, jossa jostain kumman syystä seikkailin hitaasti tallustava näkymätön jääkarhu lähelläni

En tiennyt, että myöhemmin, paljon myöhemmin, olisin nyt tässä pisteessä.

Mikä piste tämä nyt sitten on? Jossain kohti koordinaatistoa, ehkä —

Jostain tämäkin tulee kertomaan, ehkä siitä, miten lopulta tulen ratkaisemaan eräät asiat, miten niitä kohti mennään..