Kaikki, jotka ovat kirjoittaneet pienestä lapsesta saakka luultavasti tunnistavat tämän: Ehkä 0,1 % kaikesta mitä ryhtyy kirjoittamaan, ottaa tulta alleen. Jotkut tarinat lähtevät vetämään kirjoittajaa, jotkut eivät. Päähenkilöt kieltäytyvät olemasta ainakaan kirjoittajan tietoisen minän talutusnuorassa.

Kirjoittaja ei ole mikään jumala, vaan enemmänkin päätään seinään hakkaava hölmöläinen, joka yrittää ymmärtää mitä päähenkilöt oikein aikovat. Päähenkilöt eivät suostu tekemään valintoja, joita kirjoittaja on suunnitellut. Lisäksi lukijoilla on niistä erilainen käsitys kuin kirjoittajalla itsellään. (Kirjoitin kerran naisen, joka oli erossa omista tunteistaan ja toimi kuin muurin takaa. Lukijat pitivät häntä kylmänä, enkä ymmärtänyt miksi.)

James Herriotin kirjoissa todetaan, että eläinlääkärillä on tuhansia erilaisia tapoja tehdä itsensä naurunalaiseksi. Sama pätee muuten myös kirjoittajiin. Lisäksi itseään on mahdotonta olla kirjoittamatta tekstiin, vaikka kuinka pitäisi itsensä mieluummin omana tietonaan.

Minulla on ollut samanlainen olo blogien suhteen. Ensimmäisen, vuosia kirjoittamani blogin jälkeen en ole saanut aloitettua uutta. Olen kyllä yrittänyt, kokeillut erilaisia blogipohjia. Joku oikea pohjavire on puuttunut. Alusta on näyttänyt tai kuulostanut väärältä. Ei ole löytänyt oikeaa tulokulmaa. (Inhoan muuten sanaa tulokulma.)

Nyt tuntuu seikkailulta aloittaa tämä taas. Ihan kuin keskustelisin sellaisen minän kanssa, jolle minulla ei ole ollut aikaa vuosikausiin. (Kuten ei muuten olekaan.)

En usko, että tätä varsinaisesti edes lukee vielä kukaan. Enkä ole vielä valmis mainostamaankaan.

Mutta jos olet tänne eksynyt, niin hauskaa että tulit.

Eilen lähtiessäni iltavuorosta taivas oli sulaa ultramariinia. Sen levollisissa syvyyksissä ui valkoinen huhtikuun kuu, kirkas Venus sekä muutkin tähdet.

Pidän tähtitaivaasta, koska sen alla ihminen on kokoisensa.

Olen hoitoalalla, mutta en yksi niistä sankarittarista etulinjassa teho-osastoilla. Koronaa on nyt kestänyt Suomessa joitain viikkoja. Se on vaikuttanut minunkin työhöni. Samalla toki arkeeni, koska yhteiset nimittäjät (lapset) ovat kotikoulussa.

Tein eilen neljäntoista tunnin työpäivän ja päästyäni ulos keväisen tähtitaivaan koko lempeys lepäsi ylläni. Ajattelin, että jos joutuisin nyt sairaalaan, veisin tähtitaivaan mukanani teho-osaston ikkunattomiin uumeniin.

En oikeastaan aikonut kirjoittaa koronasta.

Luojan kiitos se ei estä näkemästä tähtitaivasta.

Jotenkin tähtitaivaan katselu ja elämän risteyskohdat liittyvät toisiinsa.

Jos kuolisin nyt, niin ehkä joku muu joskus tulevaisuudessa katsoo tähtitaivasta elämänsä risteyskohdassa ja tulee ajatelleeksi niitä, jotka ovat myös katsoneet tähtiä elämänsä risteyskohdissa.

Samalla siis minua.

Tuntuu oudolta olla pandemian levittäytyvän varjon alla. Olen iloinen, että Suomessa on tehty paljon toimia ja ne näyttävät purevan.

Kuitenkin, mitä kauemmin tilanne kestää, sitä tiiviimmin varjo lepää yllämme.

Tällaisena meidänkin on kelvattava maailmanhistorian nieluun, Väinö Linnaa lainatakseni.

Olen hoitoalalla, siirrettävissä tarpeen mukaan sinne tai tänne. Miten suhtaudun asiaan? (Luultavasti teen niin kuin pyydetään, missä pyydetään. Niinhän maailmanhistorian nielussa on aina tehty.)

Kuitenkin, tähtitaivas.