Lueskellessani yhtä suosikkiblogiani, pisti kirjoituksista silmiini yksi teksti, positiivisessa mielessä erityisesti. Siinä kirjoittaja kirosi keskinkertaisuuttaan tai siis sitä, että hän tunsi itsensä sellaiseksi. Keskinkertaisuus on aika vaikeasti arvioitavissa oleva käsite.

Huipulle on mahdollista päästä .. huippuja on olemassa eri korkuisia.

Me kaikki olemme ihmisinä ja treenaajina erilaisia ja kehomme ottavat treeniä vastaan eri tavoilla. Toinen on luontaisilta ominaisuuksiltaan varustettu voiman- ja räjähtävän liikkeentuottoon erikoistuneilla soluilla, toinen taas on tahtomattaan luotu ultramaratoonariksi. Jotta keskinkertaisuudella voisi rueta kilpailemaan olisi tehtävä suuri määrä erilaisia testejä ja niiden perusteella ryhmiteltävä meidät ominaisuuksiemme mukaan eri ryhmiin, nimitän näitä ryhmiä tässä yhteydessä vaikka ”kehotyypeiksi”. Näiden kehotyppiryhmien sisällä tapahtuva keskinäinen vertailu olisi jo jossain määrin ”järkevämpää”, jos sellaista nyt edes haluaa ylipäätään lähteä tekemään!

Itselläni on ns. paha tapa verrata itseäni toisiin kanssatreenaajiin. Kilpailuvietti ajaa minua tähän, mutta tuo edellä mainitsemani seikka luontaisiin ominaisuuksiimme liittyen pääsee tuolloin itseltänikin unohtumaan. Onhan se ärsyttävää, jos treenikaveri joka aloitti samalla CrossFit peruskurssilla, vetää vuoden treenaamisen jälkeen useamman tiukan leuan kuin meikäläinen ihe ;D No miehän en voi tietää sitä kuinka paljon enemmän tai vähemmän kyseinen esimerkkihenkilö on omalla ajallaan hinkannut liikettä tai mihin kehotyyppiin hän kuuluu.

Oma kilpailufilosofiani lähtee liikkeelle siitä, että kun oman itsensä kanssa on päässyt sellaiseen kehitysvaiheeseen, että kehitysaskeleet pystyy jo itselleenkin myöntämään, vasta tällöin voi ns. huolettomammin lähteä vertaamaan omia suorituksiaan muiden tekemiseen. Tässä yhteydessä on kuitenkin hyvä muistaa, että tavoitteellinen treenaaminen ja kilpailusuorituksiin tähtäävä treenaaminen ovat eri asioita. Tavoitteellisesti voi treenata vaikka ei tähtäisikään ns. kisakuntoon, mutta kisakuntoon ei voi päästä ilman tavoitteellista ja suunnitemallista treenaamista.

​Huipulla tuulee .. tuulenpuuskan voimakkuuteen emme voi vaikuttaa, mutta perustukset luomme me jokainen itse itsellemme.

Itselleni treenaamiseen on aina samalla liittynyt myös valmistautuminen kilpailusuorituksiin. Kilpaurheilu ei ole ollut miulle kuitenkaan koskaan ns. puoliammattilaisen hommaa, vaan kisastarttiin on lähdetty asenteella: mukana ollaan ihan vain omaksi iloksi tai ainakin sitten toisten kiusaksi. Väittäisin näiden vuosien aikana havainneen kilpasiskoissa ihmettelyä, että mitenköhän tuo kehtaa lähteä skabaamaan, kun ovat varmaan jo arvanneet, että harjoituskilometrejä on meikäläiselle kertynyt paljon vähemmän. No, olenhan mie kehdannut ja AINA on suorituksen jälkeen ollut mitä mahtavin fiilis! Sama se onko askel painanut tai luisto ollut huono, mutta itkuparkua vääntäen kisaa ei ole koskaan tarvinnut jättää kesken. Itkuparkua vääntäviä kilpasiskoja kun on laduille ja kentille sattunut useampiakin meikäläisen ”kilpailu-uran” aikana.

Tällä hetkellä piirikunnallisista kilpailuistakin taitaa löytyä useampikin minua parempi urheilija, jos senttejä ja sekunteja mitataan, mutta samaan aikaan mukana on myös urheilijoita jotka jäävät tässä rankingissa taakseni. Olen(ko) siis keskinkertainen! ;D CrossFitin parissa omat tulokset ovat kohentuneet huomattavasti siitä mikä lähtötaso oli raudanheiluttelun ja eri tekniikoiden osalta. Voimatasapainoa ylä- ja alakropan välillä on saatava tasoittumaan. Tämänhetkinen tilanne voimatasoissa rajoittaa yläkropalla tehtävien liikkeiden opettelua. Treenaamalla tämä ”ongelma” on poistettavissa tai ainakin lievennettävissä. Kisaamaan haluaisin kovasti päästä tämäkin lajin puitteissa, mutta ensin minun on tultava oman keskinkertaisuuden huippusarjani terävimpään kärkeen.

Jottei tämä menisi nyt liian filosofiseksi pohdinnaksi niin loppuun päivän kuulumisia treenisalilta. Tänään oli salilla mobbi-päivä. Kanssamobilisoitujien kanssa jutellessa keskusteluaiheet liittyivätkin juuri tuntemuksiin, joita treeneissä käyminen meissä itse kussakin herättää. Totesimme valmentajan kanssa yhteen ääneen muun muassa, että kipeytyneet lihaksethan ovat merkki heikkouksista. Se kohtahan sitä treenatessa kropasta kipeytyy mistä niitä heikkouksia löytyy. Se lohtu tässä hommassa kuitenkin on, että kehomme on sen verran fiksu, jotta se osaa kertoa meille missä kohtaa homma yleisimmin mättää. Surkuhupaisaa tästä tekee se, että mitäs sitten pitäisi hommasta ajatella jos koko kroppa on treenin jälkeen kuin jyrän alle jääneellä. Ei kai tässä nyt ihan kauttaaltaan voi sysi*askakaan olla (?) ;D

Hyvää treenimieltä kaikille kilpakavereille ja oman keskinkertaisuuksiensa huippusarjalaisille! 😀