Masennus pelastaa minut koronalta

Olen ollut nyt masentunut, hetkonen, *laskee* noin 17 vuotta. Välillä vähemmän, usein enemmän. Se on yli puolet elämästäni. Tässä ajassa siitä on tullut melkeinpä jo elämäntapa. Välillä sen hyväksyy ja osaa elää sen kanssa, mutta on niitä päiviä kun ei jaksaisi ja haluaisi vain esimerkiksi kävellä mereen.

Vuosi sitten kun korona valloitti maailman ja kaikki meni kiinni, olin toki muiden ihmisten tapaan hämmentynyt että mitäs helvettiä nyt tapahtuu. Huomasin, ettei omaan arkeeni tullut oikeastaan mitään muutosta. En käynyt päivätöissä, toki ne vähäiset työkeikat mitä oli tarkoitus tehdä loppuivat kuin seinään useaksi kuukaudeksi. Mutta sekään ei juurikaan hetkauttanut, sillä olen ollut elämässäni enemmän työttömänä kuin töissä, joten kotona piereskely ei ollut minulle mitään uutta. Seurasin uutisista ja lähipiiristä kun moni joutui lomautetuksi, osa oli tekemättä mitään ensimmäistä kertaa elämässään. Minulta jopa kysyttiin neuvoa työkkäriä varten – olenhan virastojen kunnia-asiakas. Ymmärsin ihmisten turhautumisen ja huolen, olinhan itsekin menettänyt tosiaan ne keikkatyöt, mutta silti ihmisten silmitön paniikki ja valitus kävi usein ärsyttämään. Kotiin eristyksiin joutuminen ei tosiaan ole mikään maailmanloppu.

Tämä monien uusi arki oli minulle se tavallinen arki.

Terapeuttini kysyi tänään, miltäs se korona tällä hetkellä maistuu? Totesin, että ei miltään ja samalla oivalsin, että ilman masennusta ottaisin nykytilanteen varmasti todella raskaasti. Nyt ehkä ensimmäistä kertaa näiden 17-vuoden aikana haluan olla kiitollinen tästä mukana kuin peräpukama -roikkuvasta kaveristani, sillä se on turruttanut minut kuin valmistaen tätä epidemiaa varten. Ennen koronaa ollessani huonoimmillani en poistunut kotoa. Kaupassa käynti oli pikaista ja sen teki piiloutumalla vaatteiden alle vältellen muita ihmisiä. Keikoilla tai elokuvissa käynti ei kiinnostanut. Baariinkaan ei jaksanut lähteä. Kaikenlainen sosialisointi oli todella raskasta ja haastavaa. Tällaisia hetkiä on ollut elämässäni paljon, joten tämä kauan mukana roikkunut masennus onkin minun pelastukseni koronaa vastaan. Minä en nimittäin jaksa edes panikoida. Minun elämäni on suurimmalta osin koostunut ”koronarajoituksista.” Tietysti erona on se, että minulla on ollut mahdollisuuksia tehdä asioita, kuten vaikka se keikoilla käynti niin halutessani. Toisin on tänä päivänä ja se on kieltämättä todella perseestä. Ihminen tarvitsee kulttuuria, elämyksiä ja väkijoukkoja silloin tällöin.

Haluaisinkin ihmisten miettivän tätä, kun ei pääse ravintolaan, baariin, kuntosalille -ulinan sijaan, että jotkut ihmiset ovat eläneet ”rajoitusten kanssa” jo pitkään. En todellakaan vähättele kenenkään ongelmia tai väitä, etteikö kukaan saisi olla vittuuntunut kun ei vaikka pääse sinne kuntosalille. Lähinnä olen ehkä vähän huvittuneena, mutta kiinnostuneena seurannut ihmisten elämää nyt vuoden ajan miettien, että welcome to my life.

Haluankin rohkaista muita mielenterveyden kanssa painivia, että älkää stressatko. Ihmiset joita sanomme ”normaaleiksi” ja ”terveiksi” saavat nyt maistaa meidän lääkettämme. Ja toivottavasti se lisäisi enemmän ymmärrystä ja tietoisuutta.

Ja joskushan tämä loppuu.

Niin ja jos ei lopu, niin sitten sen kanssa on opittava elämään.