Puhuttaisiinko väkivallasta eikä kiusaamisesta

Helsingin Koskelassa tehty ”teinimurha” on järkyttänyt koko suomea talven ajan ja toivon ettei tapausta unohdeta koskaan, ettei uhri kuollut turhaan. On nimittäin tullut aika jolloin lopetamme termin ”koulukiusaaminen” -käytön ja alamme puhua siitä sen oikealla nimellä, eli väkivallasta.

Asia on järkyttänyt minua erityisesti siksi, että olen itsekin koulussa tapahtuneen henkisen väkivallan uhri. Vaikka väkivalta kaikissa muodoissaan on hirveää ja väärin, olen silti miettinyt välillä olisinko selvinnyt paremmin jos minua olisi vain lyöty suoraan turpaan tai tönäisty lätäkköön. Mustelmat ja arvet katoavat, mutta henkiset vauriot eivät ja ne on vaikeampi ulkopuolisten havaita sekä hoitaa kuntoon. Siksi epäilenkin, että suomen ihan jok’ikisessä koulussa on vähintään se yksi tyyppi, joka kokee väkivaltaa. Jos rehtori väittää, että heillä on asiat niin mallillaan kun ketään ei kiusata, haluaisin kysyä että oletko nyt aivan varma?

Minut jätettiin ulkopuolelle, katsottiin kieroon ja kuiskuteltiin ties mitä, huudeltiin perään että ”hyi”, sanottiin tyhmäksi, ja kaiken huippu oli kun ainut ”ystäväni” ilmoitti eräällä välitunnilla että ”hei, toi yks Kikka ei pidä susta, niin voitko mennä seisomaan jonnekin muualle” jonka jälkeen hän itse meni tämän Kikan (nimi ei muutettu) ja muiden seuraan. Menin sitten istumaan pihan laidalle ja luulin että kuolen ahdistukseeni siihen paikkaan. Tunsin miten kaikkien katseet naulautuivat minuun, tunsin miten he kuiskivat keskenään minusta pahaa, tunsin miten miljoona veistä tunkeutui minuun pistäen, mutta silti hengissä pitäen.

Todellisuudessa kukaan ei huomannut, olin näkymätön.

Olen myös miettinyt onko minulla oikeutta olla traumatisoitunut, koska en ole kokenut ”tämän pahempaa” väkivaltaa? Olen kuullut ja nähnyt paljon väkivaltatarinoita koulumaailmasta ja sen ulkopuolelta, että välillä häpeän omia kokemuksiani, koska ne ovat pienemmässä mittakaavassa. Minua ei sentään ole uhattu tai yritetty tappaa. Onneksi olen saanut käydä tätä(kin) läpi terapiassa ja ymmärrän, että kaikki – siis KAIKKI – väkivalta on väärin eikä niin että jos sinua ei mukiloitu koulussa joka päivä, niin turha valittaa. Ihmiset ovat  erilaisia ja reagoivat asioihin eri tavoin. Omalla kohdallani olen miettinyt, että oikeastaan itse tappamista pahempaa on saada toinen haluamaan kuolemaa. Kuolleena ihminen pääsee heti pois kärsimyksistään, mutta jos ihmistä kidutetaan henkisesti tai fyysisisesti tai molempia jatkuvasti, silloin uhri joutuu elämään sen kärsimyksen kanssa ja tämä johtaa sitten itsetuhoisiin ajatuksiin ja/tai tekoihin.

Kiusaaminen -termistä minulle tulee mieleen enemmänkin sellainen 5-vuotiaiden tappelu kun juostaan hiekkalaatikolta äidin luo huutaen että äiiitiiii, tuo sano minua kakkapyllyksi! Sana koulukiusaaminen on ongelmallinen nykyään siinäkin suhteessa, että ”kiusaamista” on entistä helpompi jatkaa koulun ulkopuolella, jolloin koulu nostaa kätensä pystyyn sen merkiksi, ettei asia enää heille muka kuulu. Minun peruskouluaikanani ei (luojalle kiitos) ollut olemassa sosiaalista mediaa siinä muodossa kuin sen tänä päivänä tunnemme. Some kulkee mukanamme kaikkialla ja siksi sitä on helppo käyttää väärin ja ihan missä tahansa.

Koskelan murha on nostanut termin koulukiusaaminen taas tapetille, mutta kuten yleensä käy, muutaman kuukauden kuluessa kukaan ei enää muistakaan koko tapausta. Ensin puhutaan miten on käytävä taistoon kiusaamista vastaan, puhutaan, puhutaan ja jauhetaan ja ihmiset jakavat omia kokemuksiaan ja hallitus tuomitsee ja kertoo miten tähän on puututtava ja sitä ja tätä ja tuota. Aina pelkkää paskanjauhantaa, muttei kukaan koskaan oikeasti tee asioille mitään. Siksi toivon, ettei Koskelan tapausta unohdeta  ja että nämä hirviöt saavat oikean rangaistuksen, eikä mitään ”ei saa kiusata” -sormen heristelyä. Tämä ei ollut kiusaamista, tämä oli RIKOS. Tämä oli väkivaltaa ja väkivalta on aina RIKOS. Siksi puhutaan koulukiusaamisesta koska kyseessä ovat yleensä lapset, jotka eivät olet rikosoikeudellisessa vastuussa. Mutta väkivaltaa tapahtuu myös lukioissa, ammattikouluissa, yliopistoissa ja jopa helvetti soikoon työpaikoilla, jolloin on kyse täysi-ikäisistä ihmisistä – ja silti puhutaan kiusaamisesta?

Sana ”kiusaaminen” on vähättelevä. Sana ”kiusoittelu” on eri ja tarkoittaa lähinnä kavereiden kanssa yhteisymmärryksessä tapahtuvaa kanssakäymistä, esimerkiksi toverillista vittuilua. Joten mitä jos opetettaisiin lapsille jo pienestä pitäen, että me kaikki olemme tasapuolisesti jollain tasolla perseestä, ei tarvitse olla kaikkien kaveri, mutta toimeen pitää jumalauta tulla. Toisten ulkonäköä, kehoa, ominaisuuksia tai taitoja ei arvostella vaan annetaan olla. Ja jos tällaista toimintaa havaitsee, siihen puututaan heti. Kaikki tässä maailmassa haluavat itse tulla hyväksytyksi sellaisina kuin ovat, niin miksi emme anna toisille tätä mahdollisuutta? Tässä maailmassa ei ole kahta täysin samanlaista ihmistä ja se on ihanaa.

Koskelan uhri; sanat eivät riitä kertomaan miten pahoillani olen, ettet sinä saanut mahdollisuutta. Miten pahoillani olen  siitä, ettei kukaan huomannut tuskaasi. Miten pahoillani olen siitä syyllistämisestä, että itse hakeuduit tappajiesi seuraan yhä uudelleen ja uudelleen. He olivat sinun lapsuuden kavereitasi. Sinä luotit heihin. Sinä halusit tulla hyväksytyksi. Sinä olit väkivallan uhri, et kiusaamisen. Minä lupaan etten unohda.

Lepää rauhassa.