Kehonkuvasta

Havahduin tässä erään bussimatkan aikana miettimään asiaa, joka sen tapahtumahetkenä ei tuntunut mitenkään erikoiselta, mutta näin jälkeenpäin kertoo mielestäni tavattoman mielenkiintoisia asioita meistä nykyihmisistä.

Tapahtuipa nimittäin niin, että parituntisen luennon jälkeen menin hetkeksi ainejärjestön kahvihuoneeseen oleilemaan ja odottamaan bussin lähtöä. Päädyin seisoskelemaan noin vartin ajaksi seinustalle ja juttelemaan muiden opiskelijoiden kanssa. Aikani siinä oleiltuani lähdin bussipysäkille.

Mikä tässä sitten myöhemmin tuntui niin erikoiselta? Ei toiminta sinänsä, vaan se ajatteluprosessi, jonka tuloksena päädyin seisomaan istumisen sijaan. Mietin nimittäin, että parin tunnin istumisen jälkeen keholleni tekisi hyvää seistä hetken ennen kuin taas istun tunnin bussissa.

Mielenkiintoisen tästä ajatusketjusta tekee se, että ajatuksissani puhuin kehostani niinkuin erillisestä objektista. Tarkemmin ajateltuna suurin osa kehoon liittyvästä puheesta nykyään on muodossa, joka esittää kehon erillisenä mielestä: Mun reidet on päässeet vähän leviämään. Vatsalle ei tee hyvää juoda liikaa kahvia. Tarttis varmaan lähteä ulos, että (kroppa) sais vähän liikuntaa. Tästä kaikesta tulee sellainen olo, kuin mieli olisi meissä se todellinen osa, ja keho on vain jokin biologisen maailman rasite, jota täytyy siirrellä paikasta toiseen, ruokkia ja huoltaa. Välttämätön paha, johon meidän niin kovin kehittynyt mielemme on sidottu, ja joka häiritsevällä tavalla asettaa rajoja nykyihmisen älykkyyden toteutumiselle – ja siten kehitykselle.

On kutkuttavaa pohtia, mistä tämä kehopuheen perinne on alkanut. Onko ihminen ensimmäisistä sanoistaan lähtien puhunut kehostaan kolmannessa persoonassa, irrallisena oliona? Vai onko tähän tultu vasta ajattelutyön syrjäytettyä ruumiillinen työ yhteiskunnassa? Onko olemassa kulttuuria ja kieltä, jossa vatsasta ei puhutakaan ”mun mahana” vaan se jotenkin sisällytetään oman itsen käsitteeseen? Onko ajattelusta tullut niin keskeinen ja ylivertainen osa meidän elämäämme ja laji-identiteettiämme, että ruumiista on tullut toissijainen: jotain alkeellista, joka raahaa ihmisen evoluutiosta jäljessä? Ihmisen tärkein ominaisuus on kyky ajatella abstraktisti ja monimutkaisesti, mutta riippuvaisuus maapallon olosuhteista on esteenä lajimme täydelliselle maailmanvaltijuudelle. Kö? Onko keho perimmiltän ainoa asia, joka estää ihmistä leikkimästä uskottavasti jumalaa? Jollain filosofian harrastajalla saattaisi olla tähän paljonkin sanottavaa.

Mä (ja mun jalat).

Vai onko tässä kaikessa kuitenkin kyse siitä, että me emme koskaan ole täysin tyytyväisiä omissa nahoissamme, ja haluamme siksi tehdä eron tuon epätäydellisen tomumajan ja miltein täydellisen mielen välillä? Toisaalta on tavallista sanoa ”Mä oon lihonu viisi kiloa”. Itsetuntokysymys vai triviaali tottumuskysymys? Who knows. Nykyään kehon muokkaus on niin yleistä, että kehon ja itsen erottelu tuntuu melkein luonnolliselta. Ajattelemme, että kehoa on paljon helpompi muuttaa kuin omaa itseään, vaikka todellisuudessa muutokset kehossa vaikuttavat väistämättä jollakin tavalla mieleen.

Lopulta on kuitenkin hyväksyttävä, että vaikka kuinka haluaisimme vapautua kehon kahleista ja hypätä aikaan, jossa ihmisen mieli voi sijaita vaikkapa jossakin tietokoneen tapaisessa vekottimessa, olemme velvoitettuja huolehtimaan kehoistamme. Me emme yksinkertaisesti tule toimeen ilman sitä, joten parasta varjella sitä niin tarkkaan, kun voimme. Välinpitämättömyyden seurauksista saa kärsiä kukapa muu kuin minä itse. Siispä salille tieni käy, heti huomenna (lupaan)!

Huh… Näin kai käy, kun istuu pakollisilla filosofian tunneilla tarpeeksi kauan. Liikuntaakin pitää lähteä pohdiskelemaan, vääntelemään ja kääntelemään. Mutta en voi väittää, ettenkö nauttisi tästä asioiden pohtimisesta niin kauan, että aivoni ovat umpisolmussa.

Jokin tavoite on nyt siis saavutettu: aivot sauhuavat jo, ja päätös on tehty. Tästä alkaa parempi kehonhuolto!

Ja se on mielestäni ihan hyvä lopputulos.