Kohtaamisia

Tiistaini ilona ovat olleet yllättävät, ihanat kohtaamiset. Maailma on pieni, sen on yksi jos toinenkin todennut elämässään, ja niin minäkin totesin tänään keskusteltuani 45 minuuttia bussissa tuntemattoman naisen kanssa kunnes ymmärsin hänen olevan kaverini äiti. Hauskaa keskustelusta teki kyseisen naisen valloittava luonne ja yhdistävät asiat (hänen poikansa lisäksi). Bonuksena sain keskusteltua häihin liittyvistä käytännön asioista jonkun sellaisen kanssa, joka on jo useammat lapsilleen järjestänyt. Kaikin puolin palkitsevaa siis!

Suomalaiselle ensimmäinen ajatus astuessa täyteen bussiin taitaa useimmin olla ”Voi ei.” On kamalaa joutua jakamaan penkkirivi jonkun tuntemattoman ihmisen kanssa, kun tyhjemmässä bussissa saisi levittää tavaransa mukavasti molemmille penkeille eikä sillä istuma-asennollakaan ole niin väliä. Toisen vieressä taas saattaa tuntua, että joutuu pidättelemään hengitystään, eikä siinä kehtaa tai mahdu röhnöttämään ihan miten sattuu.

Tänään tuli kuitenkin jälleen todistettua, että toisen vieressä matkaaminen voi olla paljon miellyttävämpää kuin yksin tenttikirjan kanssa. Kyllä minullakin olisi ollut kognitiivisen psykologian tenttikirja mukanani ja olisin sitä lukenutkin koko matkan, jos emme olisi saaneet vierustoverini kanssa aikaiseksi keskustelua pikavuoron ja vakiovuoron eroista. Ja voin rehellisesti sanoa, että tenttikirjan kanssa vietetty aika olisi ollut kyllä varmasti hyödyllistä, mutta ei läheskään niin mielenkiintoista. Ajatusten jakaminen tuntemattoman ihmisen kanssa on maailman avartamista parhaassa muodossaan. Jäätyäni bussista pois melkein hypin kotiin ihanan kevätfiiliksen kannattelemana. Maailmassa on pakko olla paljon hyviä ihmisiä, koska useimmiten onnistun istumaan juuri sellaisen viereen bussissa!

Toinenkin kohtaaminen liittyi bussimatkustamiseen. Lähdin aamulla kauhealla kiireellä kävelemään bussipysäkille, koko ajan peläten, että myöhästyn bussista ja samalla tentistä. Matkani kuitenkin keskeytyi, kun kuulin jonkun tervehtivän iloisella äänellä. Koska paikalla ei ollut muita, oletin tuon tervehdyksen olevan minulle osoitettu ja niinpä nostin katseeni kohtaamaan pienen, hymyilevän pojan silmät. Siinä sitten saatuaan vastaukseni tervehdykseensä poika ryhtyi ylpeänä selittämään, miten hän oli juuri tullut bussin kyydissä äitinsä kanssa tänne. Siitähän tuo innostui, kun kerroin itsekin olevani menossa bussille, ja ryhtyi pohtimaan, josko mahdollisesti olin menossa samaan bussiin mistä he juuri olivat tulleet. Pari minuuttia siinä asiaa mietittyämme poika lähti äitinsä kanssa jatkamaan matkaa ja huikkasi vielä heipat olkansa yli. Sen jälkeen jouduin tarpomaan entistä lujempaa pysäkille, mutta kun saavuin perille ajoissa ja jälleen kerran leveä hymy kasvoilla, olivat nuo pari minuuttia ehdottomasti kiirehtimisen arvoiset.

Ihmisten kohtaamisella on mieletön mieltä nostattava vaikutus. Jo pelkästään se, että vaihtaa kassahenkilön kanssa pari muutakin sanaa kuin kiitos ja hei tai hymyilee vastaantulevalle vanhukselle saa endorfiinit virtaamaan ja hymyn huulille. Ehkä tästä lähtien muistan taas rohkaistua enemmän noihin pieniin kohtaamisiin. Saattaahan siinä parhaassa tapauksessa vastapuolenkin päivä parantua!

Kuin sattuman kaupalla aurinkokin alkoi paistaa tuon iltapäiväisen bussimatkan aikana. Jälleen yksi kannustin kanssakäymiseen 🙂

Niin, ja se biisi jonka vuoksi jouduin aamulla juoksemaan bussille (en saa tästä tarpeekseni):

//www.youtube.com/embed/qHm-hOMJpZU

Ihanaa tiistai-iltaa ja paljon kohtaamisia kaikille!