Onko pakko hidastaa?

Tällä viikolla on sukellettu takaisin arkeen oikein toden teolla. Kaikki kurssit ovat alkaneet, ainejärjestön hallituksen hommat ovat pitäneet kiireisinä ja keskiviikkona tuli jopa käytyä vuoden ensimmäisissä opiskelijabileissä. Kiirettä on siis piisannut siinä määrin, että kaikenlainen pieni puuhastelu aamuista aikakauslehden selailua lukuunottamatta on jäänyt väliin. Ensimmäistä kertaa tänään ehdin tarkistaa, mitä tänne blogin puolelle kuuluu sitten keskiviikkoaamun.

Kaikesta tästä kiireestä huolimatta – tai oikeastaan juuri sen takia – olen ollut tällä viikolla hirvittävän tyytyväinen.

Joululomalla sain rentoutua pitkästä aikaa oikein kunnolla, koska yliopiston loma venyi lähes kuukauden mittaiseksi eikä töitä irronnut kotipaikkakunnalta. Pari viikkoa rentoiltuani mietin, että tätä täytyy tehdä enemmän myös lomien ulkopuolella. Rentoutua kotona tekemättä mitään, ehkä katsoa muutama hömppäleffa ja juoda paljon teetä. Saatoin siinä tehdä jonkinasteisen lupauksenkin, että annan itselleni näitä laiskottelupäiviä jatkossa enemmän ja paremmalla omatunnolla.

Rauhallinen aamuhetki parhaimmillaan: kahvia ja lehden selailua.

Joku voisi nyt sanoa, että hienoa, tuotahan on naistenlehdissä suositeltu ja viimeisen vuosikymmenen ajan. Ja lukukauden alussa ajatus tuntui vielä vallankumoukselliselta, kuin olisin keksinyt elämän tarkoituksen tai hoitokeinon Alzheimerin tautiin. Vuosi 2014 piirtyi mieleeni rauhallisena, hitaana vuotena, jolloin vihdoin ymmärtäisin olla haalimatta vapaa-ajalleni kahmalokaupalla tekemistä ja lukujärjestykseeni kursseja reilusti yli tarpeiden. Tänä vuonna en ylisuorittaisi.

Mutta jo toisen viikon aikana aloin kyllästyä tyhjiin päiviin, joina ei ollut mitään tekemistä yksittäisten luentojen lisäksi. Ei ollut vielä tehtäviä kotona väkerrettäviksi eikä enempää kuin yksi tenttikirja avattavaksi. Viikon kääntyessä viikonloppuun olin jo totaalisen kyllästynyt hiljaiseloon. Halusin päiviini täytettä.

Kuten sanoin, tällä viikolla arki alkoi todella tuoden mukanaan kaikenlaista pientä toimitettavaa asiaa ja monenlaisia tehtäviä. Siinä sivussa tunsin uudenlaista virkeyttä, jota en muista tunteneeni sitten alkutalven, jolloin tenttiviikot häämöttivät vasta kaukana tulevaisuudessa. Opiskelu innosti, pyysin jopa ylipiston tietohallinnosta itselleni kotikoneelle ladattavaksi tilasto-ohjelman, jota nyt kevään aikana opettelemme käyttämään. On vähän sellainen tunne, että joku lauantai-ilta löydän itseni huvittelemasta laskemalla erilaisia tunnuslukuja ja piirtelemällä kaavioita hurmioitunut ilme kasvoillani. Eikös joku sanonutkin, että psykologian opiskelijat ovat hiukan kummallista porukkaa? Tämänviikkoisen perusteella voin hyväksyä väittämän täysin.

Opiskeluhommien lisäksi ainejärjestön hallituksen asiat ovat täyttäneet päiviä, ja ehdinpä keskiviikkona ja tänään salillekin parin kuukauden sairastelujakson jälkeen. Lihaskunto oli laskenut säälittävälle tasolle, mutta treeninjälkeinen hyvä olo oli samanlainen kuin ennenkin. Odotan innolla huomista, jolloin tanssitunnit alkavat uudelleen. Koordinaationi on aina ollut huono, mutta paranemaan päin iän ja harjoituksen myötä, mutta tanssiminen on silti ihanaa. Eikä nykyään edes haittaa enää niin paljon, jos lähtee vahingossa eri suuntaan kuin kaikki muut.

Keskiviikkona lähdin pitkästä aikaa myös opiskelijabileisiin ja vieläpä vanhojen lukioaikaisten ystävieni kanssa, mikä on aika harvinaista. Opiskelijabileissä tulee useimmiten käytyä oman alan opiskelijakavereiden kanssa, kun taas viikonloppumenot on varattu vanhemmille ystäville. Mutta niinhän se on, että vaihtelu virkistää, eikä edes tunnin jonottelu baarin edessä pilannut mukavaa iltaa.

Bussimatka ja taivaallisen kaunis talven valo.

Tämän viikon perusteella voin siis sanoa seuraavaa: kiire on minun juttuni. Olkoonkin sitten kyse vaikka omaksutuista asenteista ja käytösmalleista tai dopamiinijärjestelmän muokkautumisesta kaikkien kiireisten vuosien aikana ryntäilyä palkitsevaksi, mutta täysi kalenteri tuottaa minulle suunnatonta iloa. Peruskoulusta asti viikkoni on ollut täynnä harrastuksia, ja se on opettanut minut myös opiskelemaan ja hoitamaan velvollisuudet nopeasti ja tehokkaasti. Kun minulla on rajattomasti aikaa tehdä asioita, en saa mitään aikaiseksi ja tylsistyn. Kun taas olen sopinut itselleni illaksi jotain menoa, jota ennen muut tehtävät pitää hoitaa, todellista vapaa-aikaakin löytyy paljon enemmän. Sellaista, jolloin en tunne ahdistusta tekemättömistä asioista, vaan voin keskittyä rentoutumiseen.

Siitä huolimatta, että olen toivoton kiireaddikti ja toisinaan sorrun kasvattamaan to do -listaani turhankin pitkäksi, osaan myös arvostaa niitä hetkiä, jolloin ei ole enää mitään tekemistä. Kun saa vain olla, lukea lehtiä tai hyvää kirjaa, katsella elokuvia tai vaan köllöttää peiton alla. Parhaita nuo hetket ovat silloin, kun on ensin ollut aktiivinen ja näiden hetkien ja kiireisen arjen välille syntyy selkeä kontrasti. Silloin niitä arvostaa eniten, ja niiden palauttava voima on suurimmillaan.

Tuollaisia hetkiä lupaan antaa itselleni jatkossa enemmän.