Maanantaina ja tiistaina kävin elvyttämässä vanhoja rakkaita harrastuksia. Molempien kanssa yhteistä historiaa on kertynyt jo yli 10 vuotta, mutta edellisestä yhteisestä hetkestä on jo pari vuotta aikaa. Kuten kuvasta näkyy, toinen näistä on laskettelu. aiemmin kerroin, mite talviolympialaiset saivat minut kaipailemaan Lapin lumille laskettelemaan, ja kuin ihmeen kaupalla tiistaina pääsin lähtemään paikallisen nuorisotyön matkalle Himokselle. Ei ihan niin pohjoisessa kuin toivoin, mutta lumitilanne oli huomattavasti parempi kuin täällä Turun seudulla ja porojakin näkyi rinteessä, tosin vain mainoskylteissä. Bonuksena sain viettää kokonaisen päivän ihan vaan pikkuveljeni kanssa, mitä ei olekaan hetkeen tapahtunut. On ihanaa huomata, miten erillään asuminen ja toisaalta molempien kasvaminen on lähentänyt meitä. Enää ei kumpikaan saa kärsiä toistuvia iskuja muovimiekalla päähän!

Toinen henkiin herätetty harrastus käveli eteen yliopistoliikunnan nettisivuilla: balettitunnit. Aloitin baletin harrastamisen jo 5-vuotiaana satubaletissa, mistä sitten vähitellen siirryin ”ihan oikeaan balettiin”. Koska en ollut lapsena aina mikään keijukainen ja koordinaatiokykyni on aina ollut korkeintaan keskinkertainen, en saanut varsinaisesti tuntea itseäni ballerinaksi tuon pitkän harrastusputken aikana kovin montaa kertaa. Rakastin lajia enkä halunnut luopua siitä, mutta toisaalta pientä mieltäni aina välillä kaihersi kaverien korkeammalle nousevat jalat ja oma hidas oppimiseni, kun näytöksiin opeteltiin uusia hyppyjä. Lukion kolmannelle luokalla kirjoitukset lopulta pakottivat luopumaan kaksi kertaa viikossa harjoittelusta, ja baletti sai jäädä, kun muutin Turkuun.

Nyt kuitenkin nähdessäni tilaisuuteni tulleen maksoin liikuntamaksun ja marssin vanhat tossut laukussa lämmittelemään minun ja tuon lajin välejä uudelleen. Olen huomannut, että aikuisbaletti ylipäätään on nostanut valtavasti suosiotaan viime aikoina, kun naiset aikuisiksi kasvettuaan päättävät toteuttaa pienen tytön unelmansa balettitanssijan urasta (tai edes palasesta sitä). Trendi näkyi myös tunnille jonottaessani, sillä paikalle saapui huomattava määrä tanssijoita. Tällaisen ”vanhan” lajin suosio kaikkien maailman piloxingien ja rääkkien maailmassa on mielestäni ilahduttavaa. Onhan baletti paitsi kaunista, myös erinomaista lihaskunto- ja liikkuvuustreeniä, ja tunneilla tulee todellakin hiki. Itselleni balettitunnille palaaminen tarkoitti tavallaan palaamista perusasioiden äärelle: tätä olen tehnyt periaatteessa aina, joten se tarjoaa kiinnekohdan alati muuttuvassa elämässäni.

Miltä se lajien uusi mahdollisuus sitten tuntui? Kuin olisi tullut kotiin. Kuten orkesterissa soittaminen tutkintoon tähtäävän viulunsoittoputken jälkeen, nämä lajit maistuivat niin paljon paremmilta nyt, kun kaikki suorittaminen on poissa. Enää ei tarvitse hioa aukikiertoa näytöksiä varten tai pönkittääkseen itsetuntoaan tai soittaa samoja asteikkoja kerta toisensa jälkeen, jotta tutkinnossa varmasti saisi asemanvaihdot osumaan kohdilleen. Nyt saa vain nauttia tunteesta, eikä tarvitse pyrkiä olemaan huippuhyvä.

Eihän minulla sitä paitsi ole enää mahdollisuutta tehdä harrastuksestani ammattia. Ja se on pelkästään hyvä asia.

Mutta miten palkitsevalta tuntuukaan huomata vuosien työn jäljet lihasmuistissa!