Huh, sanoi tämä tyttö kun Turusta kotiin pääsi. Harvemmin tulee eteen niin sanottuja maanantaita, siis sellaisia viikon ensimmäisiä päiviä, että toivoisi olevansa peiton alla nukkumassa. Ai niin, mutta tänäänhän minä olinkin!

Olipa nimittäin kerran ruotsintunti, joka oli opettajan pyynnöstä siirretty maanantaiaamulle klo 8.30. Tunnollisesti merkkasin sen kalenteriin, kun tieto tunnin ajankohdasta saatiin, ja sieltä se minua tuijotti aamulla klo 9, kun mietin, pitikö minun jostain syystä lähteä Turkuun jo ennen iltapäivää. Ironista, että juuri viime viikolla opiskelin asiaa proaktiivisesta muistista (= muisti, jonka varassa muistetaan tehdä suunnitellut asiat), ja nyt sain sitten ihan käytännössä nähdä, miten se voi pettää. Ei kuitenkaan mennyt koko aamu sen takia harakoille, vaan totesin olevani auttamattomasti myöhässä ja siivosin koko kämpän. Sen jälkeen sain vielä valehtelematta tehtyä ruotsin esitelmää n. puoleen väliin, mikä on mielestäni aika hyvä saavutus!

Iltapäivästä sitten lähdin bussipysäkille ja astuin bussiin aikeissani matkata ainejärjestön hallituksen kokoukseen. Perille saavuttuani ehdin tulostaa edellisen kokouksen pöytäkirjan tarkistettavaksi, kun varapuheenjohtaja tuli käytävällä vastaan kantaen tuoden ilosanomaa kokouksen peruuntumisesta sairastapauksen vuoksi. Siitä sitten pikainen bussiaikataulun tarkistus ja bussipysäkille odottamaan sopivasti takaisin kotiin päin lähtevää bussia. Bussikuski oli vielä kaiken lisäksi sama, jonka kyydissä Turkuun tulin, ja ilme oli sen mukaisesti hieman hämmentynyt huvituksen vivahteella. Mutta tulipa katsastettua Turku ja sain vielä paljon aikaiseksi matkan aikanakin, joten tämäkin harharetki tuli hyvin hyödynnettyä.

Loppujen lopuksi haluan siis sanoa tämän: maanantai, kovasti yritit, mutta et onnistunut nujertamaan minua! Nimittäin tästä lähtien tarkistan aina kalenterini viimeiseksi sunnuntai-iltana ja otan vastedeskin bussimatkoille mukaan hyödyllistä tekemistä. Nyt puhtaassa kodissa kaakaomuki kädessä on mukavaa ja turvallista. Tuskin tämä päivä enää kovin montaa ylläriä tielleni tuo? (Koputus puuhun.)

Sitten muihin aiheisiin: Miten ihanaa onkaan löytää uusi inspiroiva ihminen! Olen koko eilisen päivän ja vielä tänäänkin ollut mielettömän hyvillä fiiliksillä Enni Rukajärven mitalisuorituksesta. Upeaa, miten tuollainen itsestään melua pitämätön, Kuusamon kasvattama nuori nainen voi puolikuntoisenakin onnistua noin. Ennissä on aivan mielettömän hyvää energiaa ja paloa lajia kohtaan. Tunnen valtavaa myötäelettyä iloa, kansallisylpeyttä ja ihailua suorituksesta. Ja lisäksi tunnen hiukan haikeutta, sillä itse en ole päässyt laskemaan muutamaan vuoteen. Tänään varasin itselleni kuitenkin päivän Himoksella parin viikon päähän, joten suksille on luvassa liikuntaa, jeij! Lappiin olisi kuitenkin kova hinku päästä, koska siellä on nuorempana tullut vietettyä perheen kesken monta hiihtolomaa, mutta nyt yliopistoaikana ei enää. Pohjoisen Suomen tuntureissa, lumenpaljoudessa ja mystisyydessä vain on jotain, mikä vetää sinne. Lisäksi minun piti jo viime talvena katsoa uudelleen lumilautaa silmästä silmään, sillä viime kohtaamisesta jäi muistoksi enemmän mustelmia kuin laskettuja metrejä. Vielä joskus opin! Se taitaa kuitenkin mennä ensi talven puolelle.

Enkä muuten ymmärrä, miksi ihmiset jaksavat valittaa tuosta pipon käytöstä! Eikö jokaisella saa olla oma tyylinsä, varsinkin, kun ollaan sellaisessa ympäristössä, jossa ”urheilullinen” pukeutuminen on normaalia? En minäkään haluaisi ottaa pipoa päästäni julkisesti mäkipäivän jälkeen, kypärä ja pipohan tunnetusti tekee kampauksesta helposti selvää. Mutta kai se on niin, että aina täytyy olla jotakin, mistä valittaa. Asiat ovat siis verraten hyvin, jos ainoa valituksen aihe on pipo 😀