Tänä aamuna eilinen lenkki kostautui tukkoisena nenänä. Se kuitenkin aukesi hetken kuluttua, joten tänään lähdettiin uudelleen häätämään tautia pois raikkaalla ilmalla. Läheisellä pururadalla oli erikoinen tunnelma, kun ilmassa roikkuva sumu sai metsän näyttämään utuisen vihreältä satumaalta. Kun nenään vielä leijaili raikas sateen jälkeisen metsän tuoksu, tuntui, kuin metsä olisi ollut oma vihreä kuplansa, täysin eristyksissä viereisen asutusalueen elämänhälinästä.

Metsässä on jotain ikiaikaista. Siellä on näyttänyt hyvin samanlaiselta jo monta vuosituhatta, ja tulee näyttämään toivottavasti vielä monta samanlaista eteenpäin. Onkin sääli ajatella, että kaikki tämä saattaa meidän ihmisten toimien vuoksi olla vaarassa. Toisaalta metsässä on samaa lohdullisuutta kuin meressä: ennen meitä ja vielä kauan meidän jälkeemmekin ne pysyvät. Meidän nyt asuttamamme alueet tulevat joskus olemaan metsän tai meren peitossa. Luonto ottaa takaisin sen, mitä me olemme siltä vieneet.

Ennen joulua riehuneen Seija-myrskyn tuhot tällä kyseisellä lenkkipolulla olivat valtaisat. Koska metsää oli juuri hieman aiemmin harvennettu, kaatui valtavia puita sadoittain. En saanut aikaiseksi otettua kuvaa silloin, kun tuhot olivat pahimmillaan, mutta yhä edelleen alueelta on sähköt poikki, koska osa sähkölinjoista on jäänyt kaatuneiden puiden alle ja katkennut. Lenkillä saakin hypähdellä maassa roikkuvien kaapeleiden yli.

Kun katselee telkkarista hirmumyrskyjen, maanjäristysten tai hyökyaaltojen aiheuttamia tuhoja, tuntee olonsa hyvin pieneksi. Samoin liikkuessani tuossa myrskyn runtelemassa metsässä tulin pakottavan tietoiseksi omasta pienuudestani. Mitä ovat minun elämäni, sen surut, ilot ja tavoitteet luonnonvoimien rinnalla? Miten voimaton ihmiskunta tai tämä meidän planeettamme, jonka mukana kellumme avaruudessa ja jota kutsumme kodiksi, niiden kaikkien asioiden edessä, joita maailmankaikkeuteen mahtuu. Me emme voi pelastaa itseämme tai palloamme, jos Aurinko luhistuu, musta aukko eksyy kiertoradallemme tai halkaisijaltaan pientä kylää pienempi meteoriitti ottaa suunnan kohti Maata. Emmehän me osaa kontrolloida edes tämän maan pinnalla tapahtuvia asioita. Vaikka ajatus vääjäämättä tulevasta lopusta on ahdistava, se on myös lohdullinen ja oikea. Kaikella on loppunsa, on aina ollut ja niin myös meillä tulee olemaan. Tuhansia lajeja ennen ihmistä on kuollut sukupuuttoon mitä kamalimmilla tavoilla, ja voimme vain arvuutella, miten meidän tulee käymään. Vaihtoehtoja ainakin on runsaasti tarjolla.

Itse olen taipuvainen ajattelemaan esimerkiksi dinosaurusten sukupuuttoa jonain hyvin luonnolllisena, joka kuuluu olennaisella tavalla historiaan mutta ei kosketa meitä. En tule ajatelleeksi, että meidän tuhomme tulee ehkä näyttämään hyvin samalaiselta. Ainoa tapa, jolla se tulee eroamaan muista eläinlajeista, on meille annettu tietoisuus. Korkeampi tietoisuus itsestämme ja ympäristöstämme sekä taito ajatella abstraktisti on mahdollistanut kehityksemme tähän pisteeseen, mutta se on myös meidän kirouksemme. Ilman tällaista ajattelua emme osaisi huolehtia ilmastonmuutoksesta, maailmankaikkeuden kauheuksista tai kiireisestä aikataulusta. Eläisimme elämäämme onnellisen tietämättöminä siitä, mitä kaikkea ympärillämme tapahtuu suuressa mittakaavassa. Sitten jonain päivänä kaikki loppuisi, emmekä siihen hetkeen mennessä olisi ymmärtäneet, mikä meihin iski.

Koska meille kuitenkin on annettu se tietoisuus, joka meillä on mutta ilmeisesti muilla olennoilla ei ole, voimme yrittää ottaa siitä kaiken ilon irti. Voimme ehkä käyttää älyämme hyväksi ja etsiä keinoja väistämättömän lykkäämiseen. Voimme lentää Marsiin tai jäähdyttää tulivuoria. Mutta koska pelkkä ratkaisujen etsiminen ei koskaan tyydytä ihmisen turvallisuuden kaipuuta eikä poista maailmanlopun uhkaa, ei meille jää muita vaihtoehtoja kuin opetella käsittelemään maailmantuskaamme ja etsiä vastauksia ikuisiin kysymyksiin. Joillekin helpotus löytyy uskonnosta, joillekin tieteestä. Joillekin se löytyy oman elämänsä päättämisestä. Kaikista keinoista määritellä omaa olemassaoloaan ja vastata kysymyksiin voidaan olla montaa mieltä, eikä näitä mielipiteitä aina esitetä kaikkein rakentavimmalla tavalla. Tärkeää on ymmärtää, että jokainen saa itse valita, miten elämäänsä elää ja käsittelee, ja tätä valintaa tulisi jokaisen kunnioittaa. On täysin sallittua olla eri mieltä asioista, paheksua itsekseen ja pidättäytyä toimimasta samoin, mutta kenelläkään meistä ei ole oikeutta sanoa, mikä on oikea tapa. Loppujen lopuksi kukaan meistä ei tiedä, mikä täällä on totta vai onko mikään.

Koska tunnen usein valtavaa ahdistusta milloin mistäkin asiasta, johon en voi vaikuttaa, on minunkin pitänyt etsiä keinoja rauhoittaa hermoni. Yhden loistavan vastauksen minulle tarjoili Gandalf elokuvassa Taru Sormusten Herrasta: Sormuksen Ritarit:

”All we have to decide is what to do with the time that is given us.”

– Cattt