Kipukroonikon kimpaantuminen

Olen ollut pari viikkoa kirjoittamatta blogiin, koska olisi mukava kirjoittaa positiiviseen sävyyn kivoja asioita. Havaintoja siitä kuinka elämä muuttuu paremmaksi kun vaan oikein kovasti tahtoo. Nyt kuitenkin tuossa aamulla kiputurhautumistani itkeskellessäni päätin, että kun saan riittävän määrän lääkettä vaikuttamaan käsien toimivuutta edistäväksi niin kiristän rannetuet ja yritän purkaa tätä vyyhtiä kirjoittamalla.

Minä olen kipukroonikko. Tuki- ja liikuntaelimistön kivut ovat jatkuneet nyt kymmenen vuoden ajan koko ajan enemmän elämää rajoittavina. Neuropaattinen kipu ja laaja hermojuurioireisto ovat ne viralliset selittävät termit. Sitten on kolhua, traumaa ja kulumaa. Pikkusen tos oireyhtymää, rannekanavaoireyhtymää, luisumaa ja kaularankavammaa ja mitä näitä nyt oli. Lopputulos on siis se, että minuun koskee kovasti (perkeleesti) päivittäin. 

Olen tullut todella taitavaksi peittämään kivut. Minä olen toiminnallinen ihminen ja elämässä on todella paljon asioita joita tykkään ja haluan tehdä. En kivun sallimissa rajoissa vaan tehdä kivusta huolimatta. Syön päivittäin kourallisen lääkkeitä (ei muuten mahdu yhteen kouraan) jotta voisin elää mahdollisimman normaalia elämää. Tehdä asioita joita rakastan. Haluan tehdä ja toimia.

Jos saisin valita minkä tahansa tekemisen niin ratsastaisin. Todella usein joudun kuitenkin myöntämään tappioni. Saatan laittaa hevosen valmiiksi mennäkseni ratsastamaan ja kun pääsen selkään niin joudun kyynelten läpi tunnustamaan, että ei tule mitään.  Minulla on kotipihassa oikein mukavia ratsuhevosia ja puitteet harrastamiselle. Joudun kuitenkin usein nöyrtymään kivun hallitessa elämää. Kun pääsen hevosen selkään niin ensimmäiset askeleet iskevät aina salamanlailla sähköiskuja läpi kehon. Yleensä nämä sähköiskut turtuu hevosen liikkeen pakottaessa kehon liikkeelle sellaiseksi jomottavaksi vihlonnaksi ja pystyn jatkamaan. Ja toisinaan taas en pysty. Jos pystyn niin hevosen kanssa toimisessa syntynyt dopamiini/oksitosiiniryöppy kantaa pitkälle. Siksi minä ratsastan vaikka sattuu. 

Minä olen reipas. Minulle on kunnia-asia että mahdollisimman harva ihminen tietää eri tilanteissa kuinka kovasti minuun koskee. Olen julkisesti reipas ja kuittaan toimintakykyni rajoitteita hurtilla huumorilla. Jos näytän, että en pysty niin se tarkoittaa luovuttamista ja minähän en ole luovuttaja. Asiat voisi aina olla todella paljon huonomminkin.

Rakastan ja arvostan työtäni. Oikeasti. Tiedän, että osaan kouluttajana ja valmentajana asioita joiden kautta voin auttaa muita heidän tavoitteissaan. Ja haluan auttaa. Haluan tehdä töitä. Vuosi sitten jouduin kipujen takia olemaan kuukauden sairauslomalla ja en missään nimessä haluaisi olla se epäluotettava työntekijä joka saattaa milloin vaan jäädä ”saikuttamaan”. En halua olla se jonka varaan ei voi laskea kun koskaan ei tiedä. Sen kuuleminen satuttaa tunnollista motivoitunutta työminääni aivan jäätävän paljon. Mutta missä menee se raja kun täytyy nostaa kädet ylös ja olla se epäluotettava paskiainen joka kaataa oman epäkuntoisuutensa työkavereidensa niskaan. Minulla on mahtavat ammattilaiset työkavereina. Meillä on pieni tehotiimi jossa ei ole kertakaikkiaan yhtään särkymävaraa ilman, että se ylikuormittaa toisten työmäärän kohtuuttomaksi. Nykytilanteessa tuuraaja ei ole vaihtoehto taloudellisesti ja me kaikki tiedetään se. En siis missään tapauksessa halua olla poissa. Ja oikeasti, se käytännön työ on antoisaa, motivoivaa, innostavaa ja yleensä pääsen opiskelijoiden keskellä kipujeni yläpuolelle ja motivaatio edetä yhdessä kantaa päivän.

Viimeisen kuukauden ajan on kuitenkin tilanne ollut se, että mahdollisimman kevyelläkin työmäärällä minä olen aivan toimintakyvytön kaikkina muina ajankohtina paitsi asiakkaiden tai opiskelijoiden edessä. Vaikka diagnoosi on neuropatia niin se aiheuttaa henkilökohtaisessa elämässä lisämausteina psykopatiaa ja sosiopatiaa. Olen itkuinen ja turhautunut kun en saa pidettyä kotia siistinä, en jaksa viettää aikaa lasteni tai eläinteni kanssa, koska kipuaallot aiheuttavat kaikkea näköhöiriöistä huimaukseen ja kaatuiluun. Yleensä kesytän kipuja ennen autolla ajoa tai ratsastusta tai jotain muuta aktiviteettia puolisen tuntia tens-laitteella joka antaa eri rytmeissä sähkövirtaa joka vaikuttaa sinne hermoihin turruttavasti. Jos olen lähdössä lasten kanssa ulos niin valmistaudun tuntia ennen ottamalla lisäkipulääkitystä varmistaakseni pukemisen ja ulospääsyn onnistumisen. Kipu on siis ihan aikuisten oikeasti invalidisoivaa vaikka minulta ei puutu jalkaa eikä missään näy kipsiä. Olen koko ajan mustelmilla kun kolhin itseäni kun raajat ei toimi niinkuin oletan niiden toimivan. Saatan kaatua autolla ajon jälkeen tasaisella pihalla ja tiputtelen käsistäni asioita koko ajan tunnottomuuden vaihtuessa salamannopeasti otteen irroittavaan sähköiskuun. Kun ei pysty makaamaan, ei istumaan, ei seisomaan eikä kävelemään niin mieleen hiipii hetkittäin aito paniikki koko olemassaolosta. 

Ei auta, että minulla olisi aikaa tehdä kun ei kivuiltaan pysty. Koko ajan on laskelmoitava mikä on tärkeysjärjestyksessä pakollisin. Lapset. Puhtaat vaatteet ja ruoka heille. Halia ja syliä joka tosin yleensä päättyy siihen, että joudun komentamaan lapset kauemmaksi, koska koskee. Kipu aiheuttaa ääniyliherkkyyttä ja kaikenlaista ärsykeherkkyyttä. Normaalin työpäivän seisomisten ja kävelyiden jälkeen en tahdo kestää edes valoja tai normaaleja ääniä. Pahinta on se kun pitäisi saada unen päästä kiinni, silloin ne kivut oikeasti vasta iskee. Käytän korvanapeista tulevaa kehomeditaatiota, kivunhallintaan tarkoitettuja mindfulnes äänitteitä jne että pystyisin makaamaan paikallani kunnes uni vaan joskus tulee. Ja sitten herään siihen, että raajat puutuu ja kipu jäytää. Liikkeessä olo on kaikesta kivuliaisuudestaan huolimatta se kaikkein helpoin osa tätä kokonaisuutta ja alan jo oikeasti pelkäämään iltojen hetkeä jolloin pitäisi pystyä olemaan paikallaan. 

Mietin joka päivä, että miten pitkään se terveempi ja toimintakykyisempi puolisoni jaksaa tätä tilannetta. Hän joutuu ottamaan koppia koko perheestä huolehtimisesta, minun eläimistä huolehtimisesta, kaikista fyysisistä töistä huolehtimisesta. Ymmärrän, ettei sympatiapisteitä ulkoisesti terveenoloiselle vaimolle heru pitkien päivien ohessa kun joutuu luopumaan omista jutuistaan kannatellakseen tätä katastrofia. Joka päivä mietityttää, että miten ihmeessä tästä suosta taas noustaan. Optimistina yritän hokea, että viime vuonnakin kevät ja kelien lämpeneminen helpotti vähän. Niin sen täytyy olla tänäkin vuonna. 

Olen avoimesti ottanut käyttöön monenlaiset kivunhoitoa tukevat harjoitteet sekä keholle, että mielelle. Olen ymmärtänyt sen eläinten ja tietoisen läsnäolon merkityksen kivun hallinnassa. Opettelen suhtautumaan kipuun lempeästi osana minua ja havaitsemaan kivun tunteena ja päästämään siitä tunteesta irti. Kipuhan on vain tunne ja tunteita voi aina ohjata. Mutta entäs kun se elämä on yhtä hemmetin kivunhallintaa ja sen ehdoilla keikkumista. Koskaan et tiedä mihin huomenna pystyt. Ja aina jos pääset tekemään jotain kivaa niin kipu kostaa kyllä. 

Kevättä odotellessa, Piia

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *