Aivot ovat selviytymisen komentokeskus. Aivot auttavat pysymään hengissä ja jakelevat käskyjä eri toimijoille kuin työnjohtaja konsanaan. Miksi hemmetissä ne sitten jakevavat järjenvastaisia käskyjä jotka saavat aivojen jatkeena olevan kehon voimaan huonosti? 

Minä olen tässä aikuisikäni jatkuvan jojoilun aikana todellakin huomannut, että aivot pyrkivät käskyttämään kehon takaisin lähtötilanteeseen ja raivokkaasti vielä sen yli, jos tuo kurja mieli aikoo joskus kokeilla samaa rääkkiä uudestaan niin on sitten turvallisempi lähtötilanne. Kun laidutat 30 kiloa niin saat takaisin 40 kiloa. Selvähän se, että kysymys on siitä mitä suuhunsa laittaa ja miten elää. Silti minä väitän, että aivoissani asuu demoni. Tunsin oloni normaalipainoisena parhaaksi ikinä. Nautin siitä, että pystyin liikkumaan kuin normaalit ihlanttumiset. Himoitsin salaatteja ja hedelmiä ja roskaruoasta tuli kamala olo. Siitäpä se sitten jotenkin kummasti kuitenkin hiljalleen lipsui taas sairastamisten ja jaksamattomuuden.  ja vaikka minkä vuoksi takaisin malliin ennen laihdutusta. Hitaasti, kilo kerrallaan. Neljässä vuodessa +40kg. Miten meni noin niinkuin omasta mielestä.

Eilen oli sitten se päivä kun… olimme töissä ulkona, pakkasessa. Leikittiin lumileikkejä ja tehtiin nuotiolla kermaista lohikeittoa ja lantturieskoja ja lettuja. Annoskokopäätös ei todellakaan pitänyt, koska aivot sanoi, että olet ollut kolme vuorokautta nälässä niin tankkaa nyt kun ruokaa on edessä. Ja niinhän minä tankkasin. En toki sitten muuta koko päivänä kun kerran hölmöilin tähän malliin lounasaikaan. Se on juuri se tapa joka minut on lihottanut liikuntakyvyttömäksi kasaksi ihmisläskiä. Paastotaan ja sitten ahmitaan kerralla kaikki mitä mahtuu. Olin kyllä kylläinen jo yhdestä keittoannoksesta ja parista lantturieskasta, mutta… Hienosti! Onni oli 12h työpäivä liikkuen ja koulutushommissa että sain ruoskittua itseni ruotuun ja vesilinjalle loppupäiväksi. Kostoksi muuten avasin skumppapullon illalla ja uittelin kieltäni hartaasti poreissa. Jotta saisin vähän lisää aihetta moraaliseen rappiotilaan. 

Tänä aamuna olen pohdiskellut aivojani. Sitä järjettömyyttä mikä muuten suhteellisen kontrollikykyisessä päässäni on vikana. Miksi minun hypotalamus ei ymmärrä syöneensä jo tarpeeksi? Saisiko sitä leptiinihormoonia, joka sanoo aivoille, että ei, hän ei ole nälkiintymässä, hän on huomattavan ylipainoinen, pistoksena?

Hormooneista puheenollen. Tiedetään, että laihdutus tai mikä tahansa elämänmuutos nostaa stressihormonitasoja. Olisi siis ensiarvoisen tärkeää panostaa muutoksen aikana mielen hyvinvointiin ja tasapainoon. Minä olen saanut asioiden jatkuvan pyörittelyn sammumaan ohjatusti äänikirjojen avulla. Niin monilahjakkuus en ole, että jos korvista tunkee sisään juonellista kerrontaa, pystyisin vielä laatimaan työlistoja tai pohtimaan kirjanpitoa. Kun tietoisesti pyrkii työntämään stressiä pois elämästään tai lähinnä yrittää olla lietsomatta sitä stressiä entistä kovemmaksi, niin olo tuntuu jotenkin kummasti paremmalta. 

Ja seuraavaan blogipostaukseen voisikin alustaa aihetta uni… nukkuessa ei voi syödä, ainakaan niin, että se lihottaa. Nukutaan siis mahdollisimman paljon! 🙂 Lopun aikaa voikin viettää minun kanssa hiljalleen syntyvässä fb ryhmässä ”Ilon kautta hyvinvointiin”.

Piia