Vieraskynäilyä: Puoli kiloa on melkein kottikärryllinen

Tulin tänne Piian blogiin riesaksi, eli vieraskynäksi, vaikka en kuulu tänne. Tai ainakin pitkään ajattelin, että sana ”elämäntaparemontti” on ylipainoisille varattu.

Nyt ajattelen, että ylipaino on vain yksi oire siitä, että elämäntavat ovat pielessä. Oma kroppani on täysin ”läskiresistentti”, ja olen lapsesta asti roikkunut alipainon rajoilla. Selittänyt kouluterveydenhoitajalle, että syön kyllä. Syönkin, paljon. Ja huonosti.

Elän tietynlaisessa rinnakkaistodellisuudessa Piian kanssa. Tai ainakin molempien elämässä vaikuttavat samat elementit: koti, lapset, työ, hevoset, koirat, yrittäjyys, kiire. Minä olen ratkaissut arjessani esimerkiksi ruokailukysymykset vähintään yhtä huonosti kuin Piiakin, mutta minussa se ei muka näy, koska olen normaalipainoinen. No kyllähän se näkyy! Se näkyy esimerkiksi väsymyksenä. Se näkyy ihon ja hiusten kunnossa. Se näkyy kertakaikkisesti naamasta.

Olen ollut väsynyt. Mikään määrä unta ei ole riittänyt karkottamaan jatkuvaa aivosumua. Suurin stressinaiheeni ei ole ollut arjen aikatauluttaminen, vaan se, että jaksanko minä? Jaksanko minä tämän päivän, moneltako pääsen nukkumaan, minä haluan vain nukkumaan. Ja jos jaksan tämän päivän, miten jaksan koko viikon, kuukauden, vuoden? Mitä jos minä vaan lopun kesken?

Uneliaisuuden lisäksi tämä kroppa, joka ulkoisesti näyttää lihaksikkaalta ja jäntevältä, on ollut tukossa, väsynyt ja jäykkä. Jouduin pari vuotta sitten löysäämään tahtiani muutamaksi viikoksi, kun mursin jalkani. Sen jälkeen on tuntunut, etten saa enää konetta käymään samalla tavalla, kuin ennen onnettomuutta.

Kunto katosi. Tuon muutaman viikon aikana, kun en tehnyt päivittäisiä tallihommia, kunto katosi johonkin. Eikä se vain tule takaisin, vaikka olen odottanut. Ei minulla sitten nuoruusvuosieni mitään rautaista juoksukuntoa ole ollut, mutta sellainen, että jaksan tehdä fyysistä työtä väsymättä. Yhtäkkiä ei sitäkään.

Jalan toipuminen niin hyväksi kuin se on nyt kesti lopulta melkein kaksi vuotta. Olen liikkunut sillä aluksi varovasti, sitten väkisin ja väärin. Koko kroppahan siinä menee kieroon ja pilalle. Jos en olisi naimisissa urheiluhierojan kanssa, en tiedä miten tämä torni enää olisi pystyssä.

Koska tietenkään en olisi käynyt missään muualla hierojalla. Tietenkään en ole myöskään käynyt fysioterapiassa, vaikka tapaturmavakuutus olisi sen maksanut. Tietenkään minä en mene mihinkään vain itseni takia, kuormittamaan jotain vierasta ihmistä omilla ongelmillani. Koska minulla ei ole aikaa siihen, ja on tässä nyt tärkeämpiäkin asioita, kuten ponin hammaslääkäri.

Tästä voit maalata kuvan minusta silmiesi eteen. Olen neljäkymmentä. Minua nukuttaa. Minun on vaikea saada aamuisin sukkia jalkaani. Minun on hyvin, hyvin vaikea innostua mistään, pääasiassa, koska minua nukuttaa, ja toiseksi koska pelkään, etten jaksa. Yritän säästellä voimiani, että jaksaisin hoitaa välttämättömimmät: työn, lapset.

Että jaksaisin hoitaa kaiken ulkopuolellani. Tämä on ollut minun rikokseni itseäni kohtaan. En ole hoitanut itseäni. Oireeni eivät ole olleet minulle tarpeeksi selvä merkki siitä, että pitäisi. Tässä kohtaa väitän, että jos minulla olisi kymmeniä kiloja ylipainoa, olisin varmaan tiedostanut koko ajan, että en voi hyvin, täytyisi tehdä jotain.

Puoli kiloa kasviksia päivässä on muuten ihan helvetin paljon. Siitä lähdin kuitenkin liikkeelle. Pidän kasviksista, hedelmistä ja marjoista ihan hurjasti. Jotenkin ne vaan on siitä huolimatta helppo sivuuttaa sekä kaupassa että jääkaapissa, varsinkin, kun on kiire. No aina on kiire, jos sen asenteen omaksuu.

Aloin miettiä, että on varmasti ollut päiviä, ehkä useita peräkkäisiäkin, etten ole syönyt yhden yhtä vihannesta, hedelmää, marjaa. Olen syönyt makaronilaatikkoa, leipää, juustoa, kahvia, maitoa. Ehkä kaurapuuroa. Paprika on nahistunut jääkaappiin ja lapset ovat syöneet kaikki hedelmät pöydältä. Koska minä en ole jaksanut pestä enkä kuoria.

On aikankin ollut viikonloppuja, kun lapset ovat olleet isällään ja olen elänyt kirjaimellisesti ruisleivällä ja suklaalla. Ehkä muutama siideri vielä siihen sekaan. Mitä muuta ihminen tarvitsee?

Puoli kiloa päivässä. Siinä on tekemistä. Ei siis niiden syömisessä, vaan siinä, että muistat otaa tarpeeksi vihreää ja oranssia kaupasta, ja muistat myös lisätä niitä ruokiin. Joku sanoo, ettei puoli kiloa riitä, mutta minulle se kyllä riittää, koska se on melkein puoli kiloa enemmän kuin ennen.

Aloitin joogan. Kuulostaa juhlalliselta. Todellisuudessa olen käynyt nyt kaksi kertaa joogassa ja yhden kerran pilateksessa. Puhun kuitenki itsestäni kuin tosijoogi, koska aion päättäväisesti jatkaa harrastusta. Vaikka se vie aikaa töiltä. Vaikka se vie aikaa perheeltä. Vaikka se maksaa monta kymppiä kuussa. Vaikka Tampereen keskustaan on ihan perseestä ajaa autolla. Vaikka parkkimaksukin on vitosen joka kerta.

Tajusin, että pelkästään se, että minä otan sen ajan itselleni, kulutan sen rahan itseeni, lähettää minulle itselleni tärkeän signaalin: Minä olen tärkeä. Olen jo nyt sanonut ”ei” minulta pyydetyille palveluksille. Sanonut, etten voi, koska minulla on joogatunti. Minulla on joogatunti. Minulla. Minä teen palveluksen itselleni, tämän yhden kerran viikossa, parhaassa kaksi. Minä olen sen arvoinen.

Inhoan ryhmäliikuntaa. Siitä, miten paljon ja miksi inhoan ryhmäliikuntaa, voisi kirjoittaa toisen postauksen tai peräti kokonaisen kirjan. Jooga tuntuu silti mahtavalta. Pidän ilmapiiristä. Pidän pitkistä, hitaista asanoista, joihin ehdin mukaan. Pidän erityisesti loppurentoutuksista. Siirtyminen kotoa kokonaan eri maailmaan ja käyminen jossain unen rajamailla totisesti poistaa stressiä ja katkaisee päivän ihanalla tavalla. Pilates on tuskallista, mutta tekee juuri sitä, mitä kroppani kaipaa. Se tuntuuu juuri niissä syvissä lihaksissa, joita tarvitsen pitämään itseäni kasassa.

Elämäntapani ovat olleet remontissa kolme viikkoa. Olkoon vaikka alkuinnostuksen aiheuttama plasebovaikutus, mutta sanon silti, että voin paremmin. Jaksan fyysisesti ja henkisesti paremmin ja haaveilen muustakin kuin nukkumisesta. (Jota muuten sitäkään ei voi tehdä tällä kropalla yhtäjaksoisesti kovin kauan, koska sitten ei meinaa enää päästä sängystä ylös, koska selkä.)

Olen huono kieltämään itseltäni asioita. Siksi olisin ihan tosi paska laihduttaja. Laiheliinin elämäntaparemontissa on se hyvä puoli, että minun tarvitsee vain lisätä asioita, ei ottaa mitään pois. Voin edelleen sallia itselleni kuohuviinin ja kermaliköörin, kunhan olen syönyt marjani ja hedelmäni. Voin sallia itselleni joogan jälkeisen suklaapatukan. Kolmen viikon aikana olen tosin tehnyt sellaisen havainnon, että minun ei tee mieli karkkia ja suklaata. Mietin, että huutaako ihmisen keho jotain? Esimerkiksi, että anna minulle vitamiineja ja hivenaineita! Ja tähän huutoon vastaa ihminen, että ai, sinä haluat jotain, no ota suklaata. Pitäisi ehkä kuunnella tarkemmin.

Mietin tosi paljon muutakin ja saatan palata mietteitäni jakamaan, mikäli laihan ihmisen ajatukset ketään kiinnostavat. Ja mikäli ehdin, koska minähän käyn nyt säännöllisesti joogassa. Minä. 

Veera

                     

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *