Lähtötilanne

Lähtötilanne: häiden sijasta tuli ero. Oma asuntoni oli vuokralla ja halusin pitääkin sen sijoitusasuntona, lainanlyhennys tuli maksettua melkein vuokratuotoilla. Sain pankilta lainalupauksen yksiöön, mutta kaipasin kaksiota. Asuntoa katselin ensin Lauttasaaresta, totesin etten saa sieltä edes yksiötä ja koetin katsella muualta. Munkkivuori, Töölö, Eira, Hernesaarenranta, en halunnut kauemmas keskustasta. Yksiö, ihmiset istumassa sängylläni. Ei tilaa, ei säilytystilaa. Voisin kyllä luopua tavaroistani, mutta halusin tilaa hengittää. Laukkuni täyttyi esittelijöiden käyntikorteista, mutta mistään en halunnut tehdä tarjousta. Eikä varani sitä paitsi riittäneet edes 18 neliöiseen yksiöön Punavuoresta, vaikka siihen oli vasta tulossa putkiremontti.

Pidin härkäpäisesti kiinni sijoitusasunnostani, kunnes siskoni kysyi, että mitä iloa on omaisuudesta, jos joutuu itse asumaan ahtaasti ja ahdistuneena? Selitin, kuinka aion perustaa kiinteistöimperiumin, eikä se onnistu jos heti alkuun myy ensimmäisen pesämunansa pois. Onneksi sisko oli viisaampi ja hitaasti minäkin päätin siirtyä asumaan mukavasti sen sijaan, että keskittyisin rikastumaan. Laitoin pankkiin uuden viestin, arvioimme asuntoni arvon ja sain uuden lainalupauksen. Ja tiedättekö? Sillä rahalla saa jo pienen kaksion Lauttasaaresta. 

Näyttöjä oli harvoin ja niissä oli muutama muukin. Eräästä kaksiosta tuli oikein riita tulevan ex-miehen kanssa. En halunnut remppakohdetta, en ole koskaan rempannut eikä minulla ollut asunnon lisäksi rahaa uusia lattiaa, kaataa keittokomeron seiniä ja tehdä vielä keittiöremppaa. Tuleva putkiremontti näytti enemmän mahdollisuudelta valita sellaiset laatat kuin itse haluan, kuin 3 kk remppapakolaisuudelta, mutta suurin ei asunnossa oli parveke, josta oli näkymä Länsiväylälle. Mies näki Länsiväylän takana olevan meren ja minä pelkästään jatkuvan autojen letkan joka kiirehtii sekä Espooseen, että pois Espoosta. En nähnyt itseäni nauttimassa appelsiinimehua kesäisenä aamuna. Näin itseni pakokaasujen ympäröimänä kasvattamassa pakokaasun maustamia tomaatteja. Ja mitä minä tiesin remontoinnista? En mitään.

Seuraavana päivänä menimme katsomaan toista kaksiota, talosta jota olen katsellut sillä silmällä jo 10-vuotta sitten. Kaksiota jonka keittiö näytti pieneltä ja putkamaiselta, että olin jo mielessäni hylännyt asunnon. Mutta sitten jotain tapahtui. Asunto oli täynnä isoja kirjahyllyjä. Siinä oli tunnelmaa, salaisuuksia ja hyvän elämän tuntua. Mies tenttasi kiinteistövälittäjää tulevista rempoista, minä odottelin että muut katsojat lähtisivät minun tulevasta kodistani. Luin kirjojen selkämyksiä ja fiilistelin. 

Asuntoon tuli lisää katsojia, kiitimme ja lähdimme. 3. kerros, ei hissiä, tulossa julkisivu-, katto ja salaojarempat. Asunnon lattia oli kirsinkanväristä 3-sauvaista parkettia. Mietin paljonko lattian vaihto maksaisi. Ulkona kysyin mieheltä ostaisiko? Ostaisi. Niin minäkin, mutta niin ostaisi varmasti moni muukin ja minulla oli vielä oma asuntoni myymättä. Soitin äidille ja pohdin menisikö ehdollinen tarjous läpi, pohdin tarjoanko koko myyntihinnan vai yritänkö tinkiä. Asunnossa oli yhtiölainaa, joten minulla ei puuttunut enää paljoakaan välistä, mutta kuitenkin sen verran, etten pystyisi ostamaan asuntoa ilman edellisen myyntiä. Mies vertaili asunnon neliöhintoja ja laskeskeli mitä siitä kannattaisi tarjota. 

Soitin aamulla välittäjälle, asunnosta oli jo tullut tarjouksia, ehdollisia ja kukaan ei ollut vielä tarjonnut koko pyyntihintaa. Sain kaksi vinkkiä, tarjoa kauppahinta käteisenä ja tarjoa koko pyydetty hinta. Toki välittäjä yrittää saada asunnosta parhaimman mahdollisen hinnan, mutta myös oma järkeni sanoi, että tinkimällä voin jäädä nuolemaan näppejäni.

Ja niin minä tein tarjouksen.