Tiedättehän, että on kahdenlaisia hitaita aamuja? Ensinnäkin on niitä sellaisia blogeista tuttuja hitaita aamuja, kun aurinko paistaa, aamiaispöytä on katettu terveellisillä ja epäterveellisillä herkuilla, teekin maistuu jotenkin paremmalta. Koolla on ystäviä, tai sitten yksinäinen aamunviettäjä nauttii hiljaisuudesta ja ulkona alkavasta päivästä, jonka kiireiltä saa olla vielä hetkisen suojassa. Ympärillä on siistiä ja kaunista, rauhoittavaa, ja varpaita ei palele.

Ja sitten on sellaisia toisenlaisia hitaita aamuja. Niin kuin tämä aamu minulla. Herätyskello soi liian aikaisin, riippumatta siitä, paljonko kello silloin on. Torkulle. Uudestaan. Ja vielä aivan liian monta kertaa. Kunnes vihdoin on pakko nousta, ja kiroaa itseään torkuttamisesta, kun yhtä hyvin olisi voinut siirtää herätyksen alunperinkin myöhemmäksi. Aamuja, jolloin elämä kulkee kuin hidastetussa, mustavalkoelokuvassa. Ikkunasta näkyy harmaata, loskaa ja jäätä, kotona on sekaista ja pyykit kuivumassa keskellä olohuonetta. Jugurtin kaataminen myslin päälle vie käsittämättömän kauan, ja kello vain kiitää eteenpäin. Huomattavan suuri osa aamusta menee kahden ajatuksen pyörittelyyn: ”kuinka paljon olisinkaan saanut jo aikaiseksi, jos olisin noussut aiemmin!” Ja ”Jos en kerran ole vieläkään saanut mitään aikaiseksi, olisin ihan yhtä hyvin voinut nukkua pitkään ja viettää sellaisen ihanan hitaan aamun (ks ylempänä)”. Tällaisista aamuista ei saa blogi-kelpoisia kuvia.

Joskus on ihana olla saamaton, laiskotella oikein kunnolla. Mennä illalla nukkumaan ja todeta tyytyväisenä, ettei tehnyt mitään koko päivänä. Mutta se on ihanaa vain ja ainoastaan silloin, kun se on tietoinen valinta ja siihen osaa heittäytyä. Onneksi aamu alkaa olla ohi, ja voin vielä yrittää saada tehtyä loppupäivästä tehokkaamman!