Luonnotonta viettää tiistaina krapulapäivää. Eilen oli duuniporukoiden kanssa pippalot asiapitoisen päivän päätteeksi. Hauskaa oli ja paluu arkeen karu. Yleensä tällaset duunikemut on torstaisin ja dagen-efter-perjantaista kyllä sitten selviää vaikka kuinka huonossa hapessa, kun tietää viikonlopun olevan aivan kulman takana. No nyt ei ole kulman takana vaan ainakin niin kaukana kuin vaikka … Tukholma eli ei nyt niin monen päivän päässä kuitenkaan. Pääasia kuitenkin, että selvisin tästä päivästä ja sain edistettyä töissä tärkeitä asioita. Kotonakin imuroin keittiökaappien hyllyjä myöten paikkoja! Nukuin kyllä makean pitkät päiväunet ennen imuri-intoilua. Eli sanoisinpa yhteenvetona, että olipas hyvä krapulapäivä. Ihan parhaan siitä teki fakta, että en ostanut mitään light-virvoitusjuomia, vaikka t o d e l l a teki mieli. Enkä ostanut krapulapäivän makean nälkääni edes kuivattuja hedelmiä, vaikka niitä mittailinkin ruokakaupassa. Totesin vain itselle, että nämä himot johtuu vain kovasta janosta, joten odota vesilasillista. Ostin omenan ja cantaloupen puolikkaan sitten makeaksi välipalaksi. Aamiaiseksi olin syönyt kinkulla täytetyn croissantin, lounaaksi työpaikkaruokalassa erittäin hyvää suomalaista perusruokaa perunamuuseineen – NAM! Ja kyllä tuli hyvä olo. Pizzaa ja hampurilaisia tai sipsejä mun ei tee edes krapulassa oikein ikinä mieli. Toisaalta mulla ei ikinä krapulapäivänä ole vaikeuksia syödä… päinvastoin, tietty! Krapulassakin himoitsen vain kaikkea makeeta ja ruoan jälkeen teki tietysti mieli jotain Fazerin sinistä, mutta tänkin himon häivähdyksen kuittasin vedellä ja ajatuksella, että pian pääsee kotiin nukkumaan univelat pois. Ja niin tapahtui. Tässä kirjoittelen siivotussa kodissa kynttilöiden pehmeässä valossa. Tää päivä vahvisti entisestään varmuuttani siitä, että tämä ’systeemi’ sopii mulle hyvin (systeemi = makeita herkkuja vain joulun aikaan). Saan syödä hyvää ruokaa ilman huonoa omaa tuntoa ja riittävästi, kun sokerit ei vie tilaa päivän kalorimäärältä.
Viikko sitten vietin Paskaa päivää – se päivä vei ajatukset siihen, että pakko tehdä jotain tälle tilanteelleni. Tilanne johtuu aika lailla töistä ja yksityiselämän paineista biologisine kelloineen. Hyvät kommentit postaukseeni antoi lisää ajattelemisen aihetta ja vahvistusta, että mietin asioita oikein. Kiitos! Ulkoilin todella paljon sen paskan päivän jälkeen. Itse asiassa yhteensä 9 tuntia kävelin auringossa viime torstain ja sunnuntain välisenä aikana. Kävellessä pystyn miettimään asioita siten, että ei tule ahdistava olo. Toisaalta kävellessä myös kaikki sekavat ajatukseni unohtuu ja mieli rauhoittuu. Ja päädyin ajattelemaan elämääni hyvin uudelta näkökannalta. Elämä ei ole tähänkään mennessä mennyt suunnitelmien eikä normien mukaan, joten ei sen tarvitse nytkään mennä. Tämä oli siis se oivallus ja helpotuksen tunne valtasi mieleni heti oivalluksen jälkeen. Nyt on taas selkeä suunta ja se turha hermoilu tällä erää poissa. Eniten itseäni tämän ikäisenä (ensi vuonna 38 vee) vaivaa lapsettomuus ja sitä myöten stressi Sen Oikean löytämisestä. Tärkein kysymys, johon ei ole ollut vastausta, on ollut se, haluanko lasta niin paljon, että olisin valmis olemaan yksinhuoltaja. Juttelin hyvien ystävieni kanssa asiasta ja nyt vastaus on selvä. Miehiä tulee ja menee, mutta lapsi on aina omaa lihaa ja verta. Tuon lauseen jälkeen on helppo sanoa ’Kyllä, olen valmis olemaan yksinhuoltaja ja hankkimaan lapsen yksin’. Toki, minulla epäillään endometrioosia, joten en tiedä voinko saada lapsia. Mutta tärkeää, että mielessäni on nyt vastaus tuohon niin monta vuotta itseäni piinanneeseen kysymykseen. Juuri jotain tämän tapaista odotinkin tapahtuvan tämän sokerilakkoni aikana. Ahdistuneena turrutan mieleni sokerilla, kuten alkoholisti alkoholilla, ja ahdistavat asiat haihtuu mielestä, mutta palaavat taas ennen pitkää. Nyt sokeri on yhtälöstä pois ja kun se ei ollut viime viikon ahdistuksissa turruttamassa mieltäni, taistelin vastauksen itselleni. Vau!! Olen todella iloinen tästä päätöksestäni pärjätä ilman herkkumättöjäni – itse asiassa ’pärjään’ paljon paremmin ilman sokeria.
Parisuhderintamalla on ollut hiljaista tässä vuoden alussa. Ja olen kokenut, että hyvä niin. Eilen kuitenkin sain viestin henkilöltä, jonka olen viimeiset kaksi ja puoli vuotta ajatellut tulevan lapseni isäksi tai itse asiassa hänen kanssaa oli niin kivaa, että välillä ajattelin, että minulle riittää hänen kanssaan parisuhde ilman lapsia. Tämän henkilön kanssa kuitenkin oli myös parisuhteessa hankaluuksia, joten huonot puolet tuli isommiksi kuin hyvät ja siksi ollaan nähty viimeksi syyskuussa. Häneltä on tullut viestejä sen jälkeen, mutta koska tiedän, että haluamme eri asioita tulevaisuudelta, en ole vain voinut enää häntä nähdä, vaikka joka päivä hän onkin mielessä. Eilisessä viestissä luki: ’Kauhee ikävä, missä oot?’. No olin siellä duunipippaloissa ja vasta kotiin taksilla kurvatessa näpyttelin takaisin viestin, jossa sanoin, että hän on ollut mielessäni usein. No.. se jäi siihen. Hänestä varmaan kuuluu pian taas, mutta en vaan voi enää lähteä samaan touhuun, mistä pääsin syksyllä eroon. Elämä on….! Tyydyn siis katselemaan hänen kuviaan kovimman ikävän yllättäessä (yeah, I know..) ja jatkan elämääni eteenpäin ilman häntä. Niin vain on parempi.
Viesteistä puheen ollen – tänään puolestaan sain kauan ulkomailla asuneeltani kaverilta viestin, että hän on muuttanut perheensä kanssa takaisin Suomeen ja kovasti haluaisi nähdä mut. Ihanaa oli saada tollainen viesti. Sovimme näkemisen helmikuulle – päivän piristys! Ja ai niin, tuolla eräässä alkuvuoden kirjoituksessa puhuin päätöksestäni nähdä äitiä harvemmin, mutta sopia jo hyvissä ajoin näkemisajankohdasta, jotta sitä on kiva odottaa ja suunnitella. Näin tosiaan tein ja odotan kovasti äidin ja mun yhteistä lauantaita, joka on puolentoista viikon päästä – sovittiin tämä jo pari viikkoa sitten. Tähän asti tapaamisemme on mennyt niin, että yleensä tiistaina olen alkanutstressaamaan, että mitä sanon äidille, kun en tulevana viikonloppuna jaksaisi olla hänen kanssa, kun olisi kiva jättää päivä vapaaksi ja katsoa mihin se vie ja pyytäisikö vaikka joku kaveri minua jonnekin tai minä kavereitani jonnekin. Päädyin kuitenkin aina olemaan äidin kanssa, kun en osannut sanoa ei. Ja niinä viikonloppuina, joina en ollut äidin kanssa, ollin töissä. Joten ei yhtään omaa vapaata suunnittelematonta aikaa. No nyt on ollut ja se on tuntunut aivan mielettömän hyvältä. Ihana, että taas ’oma viikonloppu’ edessä. Launtaina todennäköisesti treenikaverini kanssa pitkälle kävelylenkille ja sunnuntaina neljä vuotta täyttävien kummityttöjeni synttäreille. Ja muu aika sitten urheilua ja kirjan lukemista ja sen semmoista kivaa.
Pitkistä päiväunsita huolimatta väsymys edelleen painaa, joten taidanpa painaa pään sohvatyynylle ja katsella hieman telsua ja nukahtaa. Huomenna krapulaton päivä, thank god!
Ai mutta oikeastaan päivän tärkein anti jäi kertomatta! Mäyrikset, erityisesti karkeakarvaiset, tuo mulle ihan mielettömän hyvän fiiliksen. Jo sellaisen näkeminen saa ihanan iloisen olon. Olenkin erään kirjan oppien mukaan toivonut hartaasti ja kuvitellut myös hartaasti näkeväni karkeakarvaisen mäyräkoiran lenkillä ollessani. Lisätoiveena on ollut myös, että tämä vastaantuleva mäyris olisi saman värinen kuin meidän mäyriksemme oli (Netta meni koirien taivaaseen vuonna 2004 <3). Mutta tuo väritoive on ollut ihan ekstra, sillä Netan värisiä karkeakarvaisia mäyriksiä on harvassa. Viikonloppuna toiveeni nähdä mäyris toteutui! Se juoksi iloisesti yksin mua kohti ja pysähtyi puun juurelle nuuskimaan. Se oli tumma sileäkarvainen mäyris. Hän katseli minua iloisesti vähän aikaa. Tuli iso hymy kasvoille. Tänään selvittelin töissä asioita eri puolilla taloa ja päädyin koko rakennuksen ylimpään kerrokseen, jossa työskentelee rakennuksen luovimmat ihmiset. Kävelen käytävää pitkin ja mitä lähemmäs tulen ihmistä, jonka kanssa piti asioida, näen hänen pitävän sylissään karkeakarvaista mäyristä, jonka väritys oli prikuulleen sama kuin meidän Netalla!!!!! I’m just sayin’ ett Vetovoiman laki. Tää oli niiiiiiiiiiiiiiin hyvä päivä!
Hyvää yötä!
Upea kuva lenkkimaisemistani <3
Kuvan lähde: http://allthatphotos.blogspot.fi/
