8.1.2014

Luulenpa, ett’ tasan viikko ilman sokeria ja aspartaamia on saanu eilisestä asti aikaan apatiaa sekä ilon ja itkun purskahduksia – mielialanvaihteluita. Tuntuu tosiaan samalta kuin viime syksynä sokerittomana ollessani. Eilen oli eka vaikeampi päivä tän huiman pitkään – jo viikon! hahaaaaa – kestäneen lakon aikana. No, oli myös eka työpäivä makealakkoni aikana eli sillä varmasti oli vaikutusta – ja myös sillä, että tiesin erään ihmisen soittavan mulle illalla. Siis mies, tai siis ihan poikanen kyllä mulle. Unfinished business. Ja mua ahdisti se tieto siitä tulevasta puhelusta. Just sellanen öhh, hmpfff, hitto miks pitää -fiilis mitä lähemmäs iltaa päivä tuli. Alkuiltaa kyllä kevensi ja ilostutti ja ihastutti ihan himmeesti kiva matka töistä kotiin. Sain matkaseurakseni erään, josta pidän aika paljon. Mies siis hänkin. Ihan meidän ekasta tapaamisesta asti oon tykänny hänestä ja aina on hymy kasvoilla, kun hänet näen. Eilen sattui olemaan raikas tammikuinen vesisade ja häneltä oli unohtunu sateeenvarjo kotiin niin yhdessä sitten tallattiin saman sateenvarjon alla. Oli joteskin tosi romanttista – vain Pariisi puuttui ympäriltä, ahh.. Ei tarvinnut angstailla illalla edessä olevaa puhelua hänen seurassa. Unohtu koko muu maailma! hihiii….

Tuon kivan hetken jälkeen oli suunnitteilla vetää salilla oma treeni ja mennä siitä sujuvan hulppeesti 75 minsan sykään eli cyclingiin eli tsykään. Taistelin, todellakin taistelin, itseni kuntosalille seuraavalla bussimatkalla tehdyllä monologilla (hiljaa pään sisällä, ei ääneeeeeen): ’Sä voit mennä kotiin, ei oo pakko mennä salille tekeen ohjelmaa eikä cyclingiin – mut sit mul on tylsää ja huono fiilis, haluun sen hyvän fiiliksen joka on treenin jälkeen – voit mennä salille mut sun ei tarvii tehä saliohjelmaa, meet vaan sykään – mut sit mun kroppa on ihan veltto kun ei tee mitään lihaksia – no, älä ajattele liikaa, meet ja teet, askelta toisen eteen kun pääset bussista, katso miltä tuntuu kun lähestyt salia’. Tohon loppu keskustelu itteni kans. Otin askelta toisen eteen ja lämpimään sisätilaan päästessäni ja salia lähestyessäni mieleen alko ihan tosi pikku pikku hiljaa tuleen iisimpi olo, helpotus, rauha. Viimeistään pukkarissa aloin vaan rutiinilla, turhia kuitenkaan hötkyilemättä, loivin liikkein, vaihtaan vaatteita. Lähin salin puolelle ja sitä ennen vein sykäsaliin klossikengät jaaaa sit ’Mitä?? Sykätunnin alkamiseen on enää puol tuntii ja mun saliohjelma kestää puol tuntii ja pitäs vielä prodejauheiden päälle kaataa vedet ja sheikkaa ja tehä pyörän asetukset ja ehtii polkeen vähä pyörän päällä ennen ku tunti virallisesti alkaa.’ Eikun hösseliks. Tein sellasella sutinalla koko ohjelman, ett siihen meni sit 24 minuuttia. Tarkkaa. Joo pitäishän sitä keskittyä jokaseen liikkeeseen kunnolla, mutta pidin tossa vaiheessa tärkeempänä, että saan sen phjelman tehtyä, kun sitä sinne kerta oli tultu tekemään ja että tulee hiki, syke nousee ja lihakset menee pumppiin – ja ennen kaikkee ett saan vatsalihaksille kunnon rääkin. Helpotuksen tunne oli täydellisesti valloillaan, kun reeni oli tehty ja istuin lempparipyöräni satulassa ja ryystin palauttavaa naamaani samalla rullaillen polkimia hyvään leppoisaan tempoon. Sykätunnilla ei paljon tarvinnut ajatella, joten kunhan tarkkailin sykkeitäni ja hikoilin – paljon hikoilinkin! Oli kyllä aika naatti olo ton jälkeen. Sitten alkokin päässä pyörimään taas tuleva puhelu. 

Kotisohvalle päästyäni alkoi mietityttämään sokerilakon tylsyys. Sikiöasennossa keräilin kolottavia koipiani yhteen ja haaveilin light-limun kuplista kielen päällä ja poskien sisäpinnassa aaaaaaaaaaaaaaaahhhhhh. Kuinka kaipasinkaan jokapäiväistä light-limuani!!! Sain illalliseni syötyä ja purkitettua seuraavan päivän aamiaisen, lounaan ja välipalan – ja ajattelin: ’Ehkäpä sitä puhelua ei tulekaan jesssss! Voin tehdä postauksen ekoista ankeista sokerilakkofiiliksistäni ja vuodattaa oikein kunnolla’. Juuri kun olin kirjautunut Lilyyn sisään niin… puhelin soi. En mene sen yksityiskohtiin, mutta voi h””’etttttiiiiii!!!!!!! Jutusteltiin niitä näitä sitten ja kumpikaan ei puhunut kuumasta puurosta eli siitä, että laitoin hälle joululoman aikana viestin ’ei ole sellaisia tunteita kehittynyt’… Hän tuolloiseen viestiin totesi kylmän rauhallisesti ’suosittelisin, että otetaan ihan rauhassa’. Joo, sen siitä saa kun ei sano suoraan, että mua ei kiinnosta nähä enää ollenkaa. Tämä olisi huomattavasti helpompi prosessi ellei hän olisi ihan mukava tyyppi, kaikin puolin kohtelia, veljeni kaveri ja ostanut mulle joululahjaksi 200 euron arvoisia lippuja (kyllä, 2 kpl tietty ’meille’) balettiin. Tilanne siis edelleen auki ja helpotuksen tunnetta ei siis tämän tilanteen suhteen ole tapahtunut vielä täysin. Se helpotti, kun sain sanottua tunteideni vähäisyydestä häntä kohtaan, mutta didn’t hit the spot näemmä. Syy, miksi puhun tästä helpotuksen tunteesta, on lukemani kirjan ’Kadotettu yhteys’ ansiota. Siitä myöhemmin lisää. Kuulostan varmasti todella julmalta, kun hyvää miestä olen näin vain hylkäämässä, mutta tahtoni suudella häntä tai kävellä käsi kädessä on yhtä suuri kuin tahtoni suudella veljeni kanssa eli zero. Olen jopa toivonut, että hänestä pitäisin ja häneen kovasti ihastuisin ja yritinkin, tapasin hänet 4 kertaa hakeakseni Sitä Tunnetta. Mutta ei syty.

Puhelumme aiheuttaman epähelpotuksen ansiosta sain vasta klo 4 aamulla unta, joten tämä päivä meni 4 tunnin yöunilla ja melkoisissa tunnekuohuissa. Kiehuin koko päivän milloin mistäkin työasiasta ja keskellä päivää olin jo tsekkailemassa uusia työpaikkojakin, vaikka siis rakastan työtäni kaikessa kaameudessaankin ja eri toten työkavereitani. Olin joka välissä purskahtamassa itkuun ja päivän päätteeksi sitten purskahdinkin, mutta onneksi vain äiti kuuli sen puhelimen kautta.  Ääneni murtui siinä vaiheessa, kun selitin, mitä kaikkea haluan elämältäni tänä vuonna – kevyt keskustelu siirtyessä spårasta metroon – ja sitten päätin selitykseni ääneen sanottuun mietteeseen ’ja sitäkin mun täytyy tänä vuonna miettiä että mitä teen sen lapsen hankkimisen kanssa kun täytän jo 37 seuraavaksi..’ ja sitten murtui ääni. Keräilin itseni kyllä 15 sekunnissa takaisin ja totesin vain, että aika paljon ajatuksia päässä. Ja hetken päästä taas hekotettiin jotain äidin kanssa. Että sellllllanen päivä tänään. Ja sellainen tuntu, että vieroitusoireet ovat vasta ottamassa valtaa mun kehosta eli mielialan vaihteluita mitä luultavimmin tulossa tulevina päivinäkin. Let’s see, shall we! Kuten Bridget sanoisi.

Hei hyvää yötä! Oli ihana kirjotella.