Paska päivä

Tänään romahdin töissä täydellisesti. Uudestaan romahdin, kun pääsin kotiin. Viime viikko enteili tätä ja viikonloppuna tehdyt työtunnit ja stressaaminen edesautti. Matkalla töistä kotiin olin aivan oudossa tunnelmassa. Tuntui siltä, että en vaan jaksa enää mitään. Koko kroppa tutisi hieman – ei kylmyydestä kuitenkaan. Ihmettelen, miten musta on tullut näin stressaantunut todella lyhyellä aikajänteellä. Olen luonut itselleni kovia tavoitteita, inhottaa nämä nopeasti joulun aikana kertyneet 6 kiloa. Kovat tavoitteet ei kuitenkaan rajoitu vain vapaa aikaan vaan niitä on toisten asettamina töissä – toki itsekin niitä siellä itselleni asetan, sillä voisinhan vain olla välittämättä. Mutta niinhän se menee, että ensiksi lakkaan välittämättä omasta hyvinvoinnista ja sitten vasta lakkaan välittämästä työn vaatimuksista. Tuossa kotioven avatessa ja tullessa pimeään asuntoon rysähdin vain seinää vasten ja itkin. Jotenkin vain niin pieni olo henkisesti. Aloin tekemään ruokaa melkein saman tien. Ei ollut kova nälkä vaikka en töissä ollut syönyt kuin 2 banaania. Oli vatsa niin kipeä koko päivän, etten pystynyt. Töissä tuntuu koko ajan siltä, että olen todella jännittyneessä tilassa ja kotona se tila ei poistu päältä. Unirytmit on sekaisin ja sehän vaikuttaa koko seuraavan päivän jaksamiseen, ruokarytmeihin ja liikunnallisuuteen. Mun täytyy käydä lääkärillä jos samanlaisia romahduksia alkaa olemaan useammin. En vaan kestä tällaista oloa. 

Kuitenkin tänään tapahtui jotain positiivistakin – kai. Tuossa ruokaa laittaessa purskahdin uudestaan taas itkuun ja totesin: ’Mä yritän olla liian täydellinen, mä yritän liikaa kaikkea’. En oo tota ikinä ääneen sanonu ja myöntäny. En vaan pysty kaikkeen, mutta on sellainen tunne, että odotuksia on joka suunnalta – eniten varmaan kuitenkin itseltäni. Haluaisin olla se laiha, hyväkuntoinen menestyjä, jolla on ihana perhe ja koti. Olen kuitenkin hieman ylipainoinen, tällä hetkellä hieman huonokuntoinen (entiseen verrattuna) selviytyjä, jolla ei ole lapsia, parisuhdetta eikä edes koiraa. En haluaisi olla yksin, mutta juuri nyt tuntuu todella vahvasti siltä, että en pystyisi tässä kunnossa kehenkään tutustumaan tai ylipäänsä menemään ihmisten ilmoille saatika olemaan kenenkään seurassa. Toimistolle on mentävä 4 kertaa viikossa, mutta sen yhden viikottaisen etäpäivän sijaan pitäisin tällä hetkellä mieluummin 5 etäpäivää. Mä vielä kaiken lisäks tykkään ihan älyttömästi mun työkavereista ja työstä ja mulla on hyvä ja mun puolia pitävä esimies, jolle voi kertoa aina kun tökkii työt, mutta nyt en vaan jaksa ketään. Olen kertonut kyllä  esimiehelleni, että nyt on liikaa lautasella ja huomenna puhumme asiasta perin juurin ja katsomme kaikki erinäiset projektit, joissa olen mukana. Mä niin toivoisin, että elämä vaan alkais sujumaan nyt. Tää vuoden alku on ollut jotenkin todella nihkeä – niin oli vuoden loppukin. Sen on tuntenut fyysisestikin koko aika. Ei vaan ole sellaista virtaa. 

Mutta joo – olen epätäydellinen ja yritän liikaa. Miten sen epätäydellisyyteni hyväksyisin ja lakkaisin liian yrittämisen ja rauhoittuisin? Olisi elämä niin paljon helpompaa, jos niin tekisin.