37 vuotta, a-p-u-a!!

Tänään se on, se päivä joka juuri vasta hetki sitten oli. Nyt se on taas. Voin sanoa, että ahdistaa. Alan olla jo liian vanha moneen asiaan. Ahdistaa, kun ei ole yhtä notkea kuin ennen. Ahdistaa, kun synnytyksestä ei toivu samalla vauhdilla kuin 13 vuotta sitten. Ahdistaa, kun aamulla herää ja joka paikka on nukkumisesta kankea… Rakas teinini tuossa vieressä kikkaili pallon kanssa, ja analysoi syntymäpäiväolemustani juuri hetki sitten:

”Äiti on vähän ahdistunut kun se taas vanhenee. Minun äidistäni on hyvää vauhtia tulossa keski-ikäinen.”

”Lähe meneen, jos et halua saada pataas,” vastasin. 

Siis enhän minä oikeasti koskaan lastani lyö. Tästä on vain tullut meillä sellainen vitsi, kun poika on minua yli 20 senttiä pidempi ja paljon voimakkaampikin.

Katsoin peiliin. Olen harmaa, tukka roikkuu ja naamassa on ryppyjä. Voi paskan paska!! Mitähän tälle vois tehdä? Kaivelen vessan kaappeja. Sakset! Raksaisen parilla naksauksella itsellen otsahiukset, niks naks. Hah! Vähän lyhyeksi meni, mutta ihan sama. Löysinpä vanhan itseruskettavan voiteenkin. Lätkin sitä naamaani. Vähän parempi. 

Tässä sitä ollaan, eikä paremmaksi enää muututa. Ne ajat on takanapäin, että ikääntyessä kaunistuisi. No can do.