Miten sitä take away-kahvia oikeen juuaan?

Eräänä iltapäivänä olin matkalla keikkatyöhöni. Asemalla mietin, että tekisipä mieli kahvia, mutta nyt ei ole aikaa istahtaa sitä mihinkään juomaan. Sitten hoksasin, että hihheijaa minäpäs ostankin take away-kahvin ja juon sen tässä kävellessäni työpaikalle. Nappasin kioskilta mukaani starbucksin jääkahvin, joka on sellaisessa lasipullossa. Minä tykkään juoda kahvini mieluummin kylmänä kuin kuumana, ja hyvä niin… 

Ajattelin siinä kadulla seistessäni ja odottaessani liikennevalojen vaihtumista, että hei nyt sitä on meikäläinenkin oikeen cityurbaani trendi-ihminen. Tässä minä kiireisenä olen take away-kahvi kädessä, kipittämässä korkkarit jalassa töihin. Tämä näkyhän on kuin suoraan jostakin Paholainen pukeutuu Pradaan- leffasta. No okei, ei mulla mitään korkkareita ollu ja yllänikin oli vanha kulahtanut parkatakki, mutta hei fiilishän se on tärkein.

Päässäni alkoi soida Pretty Woman.

Tididididii…Avasin pullon korin… Tididididii… Lähdin kävelemään… Pretty woman walking down the street… Hörppäsin kahvista… SKRIIK!

Kahvit tirskahtivat pitkin naamaani ja rinnuksiani. Voi paskan paska! Jatkoin matkaani kuin mitään ei olisi tapahtunut, ja yritin vaivihkaa pyyhkiä kahvia naamaltani, sillä seurauksella, että kätenikin olivat kahvissa. Loppumatkani sujuikin sitten niin, että otin pari askelta, pysähdyin ja hörppäsin kahvista, pari askelta, pysähdys, hörppäys, pari askelta, pysähdys, hörppäys…

Saapuessani työpaikalle, jäin vaihtamaan työtovereideni kanssa pari sanaa ennenkuin ulkovaatteideni riisumista. Kerroin heille hiukan jännittäväni iltaa, se kun oli ensimmäinen iltani yksin töissä. He tsemppasivat ja kannustivat minua. Siinä heidän puhuessaan, haistoin sen saamarin kahvin. Vilkaisin kaulahuiviani ja siihähän sitä könötti iso klöntti kahvia. En tiedä mitä tapahtui, mutta tarrasin kaulahuiviini ja tungin sen suuhuni, imaistakseni kahvin huivista… Siis mitä hemmettiä minä touhuan?! Mikä lie lapsuuden takauma läjähti päähäni, en todellakaan tiedä. 

Työtoverit tulkitsivat liikkeeni niin, että minä jännitän niin kovasti, että mulla itkettää ja yritän peittää kasvoja huiviini. He ryntäsivät halaamaan ja lohduttamaan minua. Ennenkuin tajusinkaan, huomasin selittäväni heille: ”Ei, ei, en mie itke. Mulla ruiskahti kahvit tähän huiville vauheissa ja mie imasin ne tästä ennenku ne ehtii imeytyä ja kuivua siihen”. MITÄÄH?!! Sanoinko minä tuon tosiaan ääneen, MIKÄ MINUA VAIVAA??!!

Noh, olihan heidän ilmeensä todellakin näkemisen arvoiset, jos tästä yrittää jotakin positiivista repiä. Katsoivat ihmeissään ensin toisiaan ja repesivät sitten nauramaan. Onneksi, mieluummin naurua kuin tuhahduksia ja kulmien alta mulkaisuja.

Yöllä sängyssä mietin, että miten ihmeessä sitä vauhtikahvia oikeen juuaan, niin ettei se tirskahtele pitkin naamaa? Varsinkin sitä kuumaa kahvia? No, onhan siinä sellainen pieni reikä, mistä kahvi tulee, että ei ehkä ihan noin holahda kuin siitä pullosta, mutta sehän taas polttaa suuta… ja naamaa, jos roiskuu.

Mulla taitaa olla vielä vähän opeteltavaa tässä cityurbaanitrendi elämisessä.