11.9.2013 raissi

Pää, pää pattiipää, en oo eenää mää.

Vuosia sitten huomasin päässäni patin. Kampaaja kertoi sen olevan vaaraton rasvapatti. Meillä on vähän suvun vitsauksena sellaiset vaarattomat patit päässä. Monta vuotta elelimme sulassa sovussa patti ja minä, se ei häirinnyt minua enkä mie sitä. Sitten tulin raskaaksi ja pattikin päätti ryhtyä kasvamaan. YÖK! Siinä se muistutti olemassaolostaan joka päivä minun otsallani. Hiuksilla sain sen kuitenkin peitettyä ihan suht hyvin.

Ajataus patin leikkauttamisesta pelotti, lähinnä siksi, että pelkäsin kaljua, jonka joutuisivat otsahiuksiini ajamaan. Samalla pelkäsin kuitenkin myös sitä, että jos kolhin pääni (tapahtuu muuten yllättävän usein, vaikka hukkapätkä olenkin) ja pamautan patin mäskäksi, YÖKYÖKYÖK!!

Nyt kun hiukseni tekevät hidasta harventumista imetyksestä johtuen, päätin maksimoida kurjuuden ja uskaltautua leikkauspöydälle. Mietin pitkään meneväni yksityiselle siinä toivossa, että he varmaankin ajavat jotenkin vähemmän hiuksia kuin kunnallisella puolella… Siis häh, oikeesti mitä mulla päässä liikkuu (No, se patti, buhahhaa)??!! Ihan niinku se ois siitä kiinni, paljonko tukkaa joudutaan ajamaan, onko yksityisellä vai kunnallisella. Just, noh silkasta säästösyystä uskaltauduin kunnalliselle kuitenkin.

Viimeviikolla pakkasin kassiini pipon ja painelin leikkaukseen. Pelotti ihan sikana. Pelkään piikkejä, ääniä ja kaikkea sairaalaan tai hammaslääkäriin liittyvää. Onneksi lääkäri oli ikäiseni nainen, tosi mukava ja rento. Leikkaus sujui vaivatta, huksia ei tarvinutkaan ajella ollenkaan (joo kiva, tukka on jo niin harva ettei oo mitään ajeltavaa..). En pyörtynyt. Ainoastaan käteni puutuivat, mutta oikealla hengitystekniikalla sekin korjaantui.

Tältä se näytti kotona. 3 tikkiä.