Tänään maistoin omaa kehuani.
Oma kehu haisee ja niin edelleen… Jos joku asia sujuu hyvin, ei sillä pitäisi retostella yhtään, ei sitten yhtään. Sen olen taas uudelleen oppinut…
Eilen kyläilimme ystävien luona. Heillä on pari kuukautta nuorempi poika kuin meidän tyttö. Vaihdettiin paljon vauvakuulumisia ja -kokemuksia. Yksi pienten lasten lempipuheenaihe, miten teillä nukutaan, käytiin myös läpi.
Kaveripariskunta kertoi hankalista öistään ja siitä kuinka välillä vuorottelevat vierashuoneessa nukkumisessaan. Mitäs tekee Raisa ja Jykä… Kilvan oikein ylistävät sitä kuinka hienosti yöt tytön kanssa sujuvat. Nyt etenkin kun Pirpula syö kiinteitä, niin iltapuuron jälkeen nukkuu aamuun saakka ihan tuosta noin vaan. Minäkin oikein heitin bensaa liekkeihin kertomalla, että en osaa edes kuvitella miltä se tuntuu, kun koko yö on katkonaista unta tai ei unta ollenkaan.
Kaikki sympatiat todellakin kaveripariskunnalle, joiden yöt ovat vaikeita pikkuisen kanssa. Urheasti he jaksoivat kuitenkin hymyillä ja iloita vauvastaan, kaikesta univelasta huolimatta. Puhuimme myös siitä, että kohta hekin ryhtyvät kokeilemaan kiinteitä poitsunsa kanssa, jospa siitä pikkuhiljaa yötkin paranisivat.
Mukavan kylästelyn jälkeen kotiuduimme ja aloitimme normaalit iltatoimet. Tyttö nukahti ihan suht hyvin, ja tuhisi omassa sängyssään ihan rauhassa vielä kun minä klo 01:00 kömmin sänkyyn… Minulla oli hiukan vaikeuksia saada unta, koska syysflunssa teki tuloaan, mitä ilmeisimmin. Noin 01:30 nukahdin minä ja 02:00 heräsi tyttö, armottomaan huutoon.
Uujeah, kokeilin kaikki perinteiset hiljentämiskeinot, mikään ei tepsinyt. Ainoastaan sylissä, jumppapallon päällä oli neiti hiljaa. Heti kun laskin sänkyyn, alkoi armoton huuto. Siinä minä pompin pallolla ja valutin räkää todella pahaksi äityneestä flunssaisesta nenästäni. Kurkkuakin rupesi särkemään. Vihdoin noin neljän aikaan tyttö suostui nukkumaan ilman minun syliäni. Kömmin sänkyyn huokaisten, ihan vaan herätäkseni neljän tunnin päästä, kun neiti päätti nousta ylös.
Voi elämä! Olen ollut kuin elävä kuollut koko päivän. Roskia viedessä, meidän sisäkissammekin luikahti ovesta pihalle kuin rasvattu salama. Äh, menköön- ajattelin. Yleensä lähden etsimään sitä. Tänään en jaksanut. Nenä vuotaa, aivastuttaa, päätä särkee ja päässä humisee. Ja arvatkaa nukkuiko tyttö perinteisiä aamupäiväuniaankaan tänään… No eipä tietenkään. Kyllähän sitä nyt 4 tunnin yöunilla jaksaa (…niin siis äiti, tyttö on tietty nukkunut joitakin tunteja enemmän).
Kahden aikaan päivällä minä olin survonut kaikki suklaata vähänkin muistuttavat aineet kaapeista kitusiini. Tyttökin kitisi. Pakkasin Pirpulan vaunuihin ja lähdin laahustamaan ulos. Neiti kiljui kurkku suorana ja minä sain vaunutella tuplasti normaalia pidemmän ajan ennenkuin tyttö nukahti. Voih, kiitos kiitos nukkumatille kuitenkin, kiva kun tulit!! Parempi myöhään kun ei ollenkaan.
Kun pääsimme kotipihaan, oli kissakin päättänyt kotiutua litimärkänä reissultaan. Kissa saunalle kuivattelemaan ja mamma sohvalle. Mikä ihana, pelastava autuas uni, tule tule tule. Tulihan se, kiitos!
Tältä näyttää omakehun ja flunssan runtelema äiti-ihminen, juuri ennen pelastavaa, anteeksiantavaa unta.
En leuhki enää ikinä! Sen lupaan, lupaan ja vannon, kautta kiven ja kannon. Jos sanani syön, niin nukkumatti minut taas unohtakoon.