Flashback

Tänä kesänä tapahtui ja tapahtuu suuria asioita meidän perheen elämässä. Minä aloitan kohta työt, Saana menee päivähoitoon, Teini pääsi ripille ja eilen hän täytti 15-vuotta. 15 vuotta. Mitä, mitä, mitä ihmettä?

Siis juurihan minä näin hänet ensimmäisen kerran, ja nauroin ilokaasupössyissä katketakseni kuinka olen synnyttänyt minikokoisen E.T:n. Juurihan minä heräsin aurinkoiseen aamuun hänen viereltään. Tuijotin tuota minikokoista ihmettä ja kuiskin hänelle kuinka minä hänet eilen tein ja kuinka hän teki minusta eilen äidin, ÄIDIN. 

”Sano äiti, sano äiti”, minä kuiskin hänen korvaansa ja pakahduin rakkaudesta.

Itkin.

Nyt hän seisoo vierelläni suurena, vahvana ja elinvoimaisena. Ei enää käperry kainalooni, minä käperryn nykyään hänen kainaloonsa. Tarvitsee minua päivä päivältä vähemmän, kun minä taas tarvitsen häntä päivä päivältä enemmän. Tietää monista asioista paljon enemmän kuin minä, mutta elämästä paljon vähemmän. Elämä, siinä asiassa minulla on aina etumatka.

Mihin kaikki aikaa katoaa? Päivät, kuukaudet ja vuodet vierii koko ajan nopeammin ohitse. Minä yritän lipsuvin ottein tarrata ajasta kiinni, jarruttaa sen vauhtia edes hieman. Kuitenkin otteeni aina lipeää ja taas on vuosi vierähtänyt. 

Puhutaan siitä kuinka teini-ikäinen on vähän hukassa itsensä kanssa. Hän etsii itseään, paikkaansa ja elämänsä suuntaa, saattaa tästä johtuen oirehtia monin eri tavoin. Meidän perheessä se kyllä taitaa olla tämä äiti tässä, jokaa etsii itseään sekä suuntaa elämälleen. Oirehtii monin eri tavoin, yleensä itkemällä ja stressaamalla. 

Nyt olisi kuulkaa hyvät neuvot kultaakin kalliimpia. Miten selvitä äidin murrosiästä?