Arjen hallitsemattomuutta
Reilu pari viikkoa työelämää takana ja lujaa menee. Olen humpsahtanut työelämän imuun niin täysillä, että sitä on vaikea välillä itsekin käsittää. Tuossa juuri hetki sitten Saanan kanssa suihkussa pelleillessäni mielessäni vilahti ajatus: Mitä mie oikeen pelkäsin? Miksi surin niin kovasti?
Näin kahden kiireisen, intensiivisen ja hienon työviikon jälkeen, se kaikki sureminen tuntuu ihan turhalta, epätodelliselta. Saana suorastaan rakastaa hoitotätiään (niin muuten minäkin), ihailee hänen teini-ikäistä tytärtään ja leikkii tämän kanssa ja tykkää kovasti 3 hoitokaveristaan. Kertaakaan, ei yhden yhtäkään kertaa tyttö ole itkenyt hoitoon vietäessä. On kylläkin itkenyt sieltä haettaessa, koska haluaisi vielä leikkiä.
Minä itse en ihan itkemään ole työpäivän päätyttyä herennyt, mutta välillä en malttaisi millään lopettaa työpäivääni niin aikaisin, kun sen on määrä päättyä. Ai että minä nautin siitä kun saan käyttää taas aivojani. Nämä aivot, jotka ovat levänneet vajaat kolme vuotta, tuntuvat alun kankeuden jälkeen toimivan paremmin kuin koskaan. Hämmästyn toisinaan siitä, kuinka hienoja ajatuksia aivoni kehittävätkään, kuinka nopeasti ne reagoivat, yhdistävät asioita ja tekevät päätelmiä. Sähellän ja suhaan edelleen, mutta kaiken sen töhöttämisen rinnalle on noussut ajatteleva, toimiva ja välillä jopa lähes fiksu minä. Arvatkaa vain kuinka paljon se tuottaa minulle iloa ja energiaa?
Ja meidän työporukka, se on ihan mieletön. Läppä (usein aika ronskikin) lentää, huumori kukkii ja nauru raikaa, mutta töitä tehdään ihan täysillä. Minut on otettu todellakin avosylin ja ymmärryksellä vastaan. Mahtavaa, aivan sairaan mahtavaa. Olen onnekas.
Olen onnellinen.
Olinhan minä ihan hurjan onnellinen kotonakin, mutta nyt olen saanut vielä tavallaan jotakin ekstraa, jotakin ihan omaa. Minulla on oma mahtava työ, joka haastaa minut ajattelemaan, pohtimaan, päättelemään ja luovimaan. Opin koko ajan jotakin uutta työstäni, itsestäni, elämästä, maailmasta…
Pientä arjenhallinnan kankeutta on kuitenkin vielä havaittavissa, esimerkiksi:
Kaupassakäynti (MISSÄ VÄLISSÄ SE TAPAHTUU?), meillä syödäänkin aika paljon pakastealtaan herkkuja sekä ravintolan ja take awayn tarjoamia herkkuja.
Pyykkien pesu (ne pitää edelleenkin pestä itse?!), pyykkien viikkaus, pyykkien kaappeihin vienti.
Kodin siivous, petien petaaminen…
Joku juttu tässä mättää, koska minun mielestäni näille toimille ei ole tässä työelämäjärjestelmässä varattu aikaa. Iltaisin täytyy välillä vähän harrastaa, herkutella, lakkailla kynsiä, leikkiä ja levätä. Viikonloput on taas varattu kaikkeen mahdolliseen perheen yhteiseen kivaan, kuten loikoiluun, herkutteluun, harrastamiseen, ystävien tapaamiseen.
Nii-in, eihän tässä systeemissä ole mitään aikaa, jolloin noita kaikkia tylsiä kotihommia ehtisi tehdä.
Vieläkö sisäkön ammatti on olemassa? Palkkaisikohan työnantaja meille sellaisen? Täytyypä heti huomenna tarkastaa kuuluuko sellainen perheellisen duunarin työsuhde-etuihin.