Aamiaisissue
Kömmin lauantaiaamuna 14 tuntisen (kahden)työpäivän jälkeen keittiöön. Jykällä näkyi olevan pekonit ja kananmunat paistumassa pannulla ja hän pyöritteli croissantteja pellille. Minulla meni pasmat ihan sekaisin:
”Ai siis, syyäänkö me nyt nuo croissantit?”
”Joo, mähän sanoin sulle eilen, että syödään tänään hyvin, ku isäs menee sinne tatuoitavaksi.”
”Niin, niin, mutta mitä me sitte huomenna syyään, ku on isänpäivä?”
”No emmätiiä, leipää?”
Avaan jääkaapin oven, suljen sen, avaan sen taas ja ahdistun jokaisella avauksella vielä lisää:
”Mutta eihän täällä oo mittään noitten välliinkään. Mitä mie nyt teen? Emmie nyt ossaa tehhä mittään?”
”Ei sun nyt tarvikaan tehdä mitään. Sul oli eilen pitkä päivä, niin me aateltiin isäs kans tää juttu näin.”
”Hmph. Mutta mitä me syyään noitten kans?”
”No pekonia ja munia. Ja on siellä sitä valko-sinihomejuustoa.”
”Emmie ois halunnu croissantin välliin mittään pekonia ja munnaa.”
”Siis, MITÄ SÄ TARKALLEEN OTTAEN OISIT HALUNNU?” Jykä alkaa siirtyä minun ahdistusimussani mukaan ahdistukseen.
”Vaikka ilmakuivattua kinkkua ja hedelmiä…”
”Tuossahan on kasa hedelmiä. Sitä kinkkua mä en nyt muistanu, sori.”
”No joo, eihän se nyt siitä kinkusta oo kiinni. Mie en nyt vaan pääse tähän juttuun mukkaan yhtään. Eikö meillä sitte huomenna oo isänpäiväaamiaista?”
”Ei me oikeen ehditä huomenna mitää syömään, ku isäs lento lähtee aamulla.”
”Muttako, mie olin suunnitellu sen jo. Oisin halunnu tehhä jonku kakun tai jonku.”
”Mä nyt siis pilasin sun isänpäivän. Voi vittu ja nää munatki palo kiinni tähän pannuun. Paska pannu, helvetin helvetti!”
”No vittu, sori ku oon suunnitellu isänpäivän aamiaisen. Tiiänpä etten suunnittele jatkossa. Vittujen vittu.”
”KAUHISTUS VITTU! KAUHISTUS VITTU! KAUHISTUS VITTU!” Kuuluu Saanan kirkas ääni ruokahuoneesta, jossa hän istuu pöydän päässä ja odottaa aamiaista.
”Oliko tuo Saana. Voi apua, mitä se nyt?”
Kävelen ruokailutilaan tsekkaamaan tilanteen:
”Mitä sie nyt höpötät siellä? Lueppa vaikka sitä kirjaa hetki, niin äiti ja isi laittaa keittiössä aamiaista.”
Kävelen takaisin keittiöön, jossa Jykä seisoo ahdistuneena paistolasta kädessään ja yrittää nirhata pannuun kiinnipalaneita munia irti.
”Nyt toi tyttöki nappas multa ton vee-sanan. Ei tästä tuu mitään”, Jykä huokaa.
Menen halaamaan Jykää ja mulla rupeaa naurattamaan:
”Oikiasti, mitä hittoa me sekoillaan? Kysehän on nyt yhestä helkkarin aamiaisesta”.
Jykääkin rupeaa naurattamaan. Kohta me jo hirnutaan ihan tosissaan. Isäni tulee sihkusta ja kävelee keittiöön:
”Mitä täällä oikeen tapahtuu?”
”Ei mitään sen kummempaa. Aspergerit täällä vaan laittaa aamiaista.”
Saimme kuin saimmekin aamiaisen pöytään ja se nautittiin oikeastaan aikas naurun siivittämissä tunnelmissa.
Kauhistus vittukin taisi unohtua (ainakin toistaiseksi).
Sen verran fakkiintunut tapoihini kuitenkin olen, että heräsin sunnuntaina ennen kukon laulua vääntämään isukeille pikakakun. Hyvin ehdittiin sekin syödä ennen lentokentälle lähtöä.
