Enolassa yökylässä
Eilen alkuillasta ajeltiin mummilasta muutaman kilometrin päähän veljeni (yhden niistä kolmesta) luokse yökyläilemään. Veljeni Antti on kätevä kaveri käsistään, hän on itse rakentanut perheelleen talon. Minun on aina ollut jotenkin vaikea käsittää sitä, että miten talon voi itse rakentaa niin, että se pysyy pystyssä. Ja vielä kaikenlisäksi tehdä siitä hienon. Kyseessä kun ei ole mikään päivässä pystyyn-talopaketti, vaan alusta saakka itse rakennettu.
Noh, Antti näköjään tietää. Enpä voi kuin ihailla osaavaa veljeäni. Itseasiassa kun mietin noita minun kolmea pikkuveljeä, jokaisella heistä on jokin spesiaalitaito. Miks mulla ei sitten ole??? Taidan olla joku vanhempieni ensimmäinen harjoituskappale. Siinä he ovat miettineet, kun ovat kasvuani seuranneet, että joo-o, kyllä yks tuollainen tänttähäärä riittää, tehdään lopuista lapsista mieluummin poikia.
Heh, no joo, olen kyllä mieluusti perheemme ainoa tyttö. Vaikka minulla ei mitään spesiaalitaitoja olekaan, niin auktoriteettia minulta kyllä löytyy. Ehkä siitä syystä ammatinvalintani on mitä on.
Tässä minä makoilen sohvalla ja odotan, että ruoka on katettu pöytään. Öhöm, niin siinä taisi tosiaankin käydä, minä löhöilin sohvalla, kun muut häärivät keittiössä. Noh, mutta minä passaan porukoita sitten kun tulevat meille.
Antilla on kaksi koiraa. Tässä on Capo, jäätävä järkäle, mutta luulee olevansa ihan pieni raasu. Tuolla takana kuikkii Lila, joka taas on aivan mahdoton härpäke.
Lila ei yllä pöydälle kuten Capo, mutta keksii kyllä keinot miten homman saa toimimaan. Etutassut vain Capon selkään ja johan alkaa näkymät paranemaan.
Ja Capo alistuu.
Saana ei ole koskaan oikein pitänyt tuosta pienemmästä härpäkkeestä, se kun on niin mahdoton häseltämään. Eilen jos Lila vähänkin tuli liian lähelle, tyttönen nosti aivan järkyttävän metelin. Isän sylissä oli turvallisinta olla.
Ja sitten lempipuuhaamme, patojen ääreen. Vuohenjuusto-vaahterasiirappipatonkeja, hirvipataa ja pottumuusia, slurpsis.
Ööö, taidekuvaaja täällä hei. Tosi hyvä idea ottaa näitä kuvia tälleen vinottain. Mikähän älyväläys tämäkin oli. 
Lasillinen kuohuvaa, ehkä kaksikin.
Kun tyttönen saatiin nukkumaan, teki Antti meille caipiroskat. Meinasin tukehtua, kun hörppäsin tuosta ekan kerran. Oli pikkuisen tömäkkä drinksu tällaiselle kuoharin ystävälle. Onneksi Marika fiksaili siitä mammaystävällisemmän.
Kolmeen asti istuttiin ja pelattiin korttia, kuningasta ja huoraa. Siinä on kaikessa yksinkertaisuudessaan todella koukuttava ja hauska peli. Ei meinattu malttaa lopettaa ollenkaan.
Mutta, mikä ihmeen tuhkimo-ilmiö tapahtuu miehille puolen yön jälkeen?
Kattoka ny näitäkin! (huomatkaa Marikan ilme, huumorin kukka on aika kuihtunut ilmeisesti)
Häh, siis tämän kanssako minä olen mennyt naimisiin?? Ei se tuolta hääpäivänä kyllä näyttänyt. 
Yksi drinksu ja pari lasia kuoharia, niin johan ehti tälle mammalle tulla jo kankkunen ennen nukkumaanmenoa. Piti ottaa buranaa, kun päätä särki niin hitosti. Vaan olihan meillä hauskaa. Naurettiin välillä niin, että vatsalihakset kramppasivat. Voi vitsi, millähän mahdilla minä saisin kaikki minun sukulaiset ja rakkaat ystävät asumaan samaan kylään. Olisi kyllä ihan parasta.
Enomies ja pirpulainen <3