Kun sydän muljahtaa.
Teini soitti eilen illalla ääni väristen liikuntamyllystä:
”Moi äiti. Mun jalkaan sattu jotain ja se on ihan hiton kipee, enkä pysty käveleen. Niin aattelin, että voisittekste tulla hakeen?”
”Ai onko se niin kipiä, ettet pääse bussille?”
”Joo.”
”No Jykä tullee hakemaan sinut kottiin.”
”Eiku musta tuntuu, et nyt pitää mennä lääkäriin.”
”No voi helkkari. Me tullaan. Pystytkö hetken oottaan, niin Saana syö nopsaan jotaki?”
”Kyllä kai…”
Kun vihdoin saimme Teinin autoon tuskaisten äännähtelyjen säestämänä, oli hänen kasvonsa ihan harmaana kivusta. Lähdimme ajamaan kohti Lastenklinikkaa. Hetken ajettuamme Teini kysyi hiljaisella äänellä:
”Kestääks tää matka pitkään?”
”15-20 minuuttia”, Jykä vastaa.
”Muhun ei oo ikinä sattunu näin helvetisti. Ois pakko saada tää jalka suoraks”, Teini puhui hiljaisella äänellä ja puri hampaitaan yhteen.
”Minä tiiän, että sattuu, mutta koita kestää. Ois kyllä ollu fiksuinta soittaa varmaan ambulanssi sieltä myllystä. Mutta eihän sitä tietenkään arvannu, että se on noin tajuttoman kipiä”, minä pohdiskelin ja yritin rohkaista poikaa.
Näin kuinka pojan kasvot vääntyvät kivusta ja hän puri hihaansa. Sydämessäni muljahti, vatsaani kouraisi ja itku kuristi kurkussani. Koita kestää, koita kestää, koita kestää. Niele itse itku, niele itku, niele itku.
Kun pääsimme Lastenklinikan pääovien luokse, ampaisin ulos autosta ja säntäsin eteiseen hakemaan pyörätuolia. Kärräsin tuolin auton viereen ja Jykä yritti saada Teiniä ulos autosta:
”Et sitte yhtään pienempää tuolia löytäny?” Jykä kysäisi hiukan huvittuneena tuolin nähtyään.
”Ne oli kaikki tämmösiä. Yritetään nyt vaan saaha poika tuoliin”, vastasin hätäisesti.
On muuten ihan oma hommansa saada n. 190 senttinen kaurajätti mahtumaan lasten minikokoiseen tuoliin… Eikä me oikein saatukaan, pojan vammautunut jalka venyi pitkällä maassa, kun se ei yksinkertaisesti mahtunut mihinkään. En voinut työntää tuolia, vaan jouduin vetämään sitä, jotta vammautunut jalka ei vääntyisi. Jotta ovesta pääsi sisään, piti ylittää myös minikokoinen ramppi. Vedin tuolia ramppia pitkin ja tietysti jalka vähän vääntyi:
”Ai vitun, vittu äiti. Sä tapat mut!” Teini rääkäisee.
Säikähdin ja löysäsin hiukan otettani tuolista sillä seurauksella, että tuoli valui takaisin alas ja minä liu’uin perässä. Jalkaparka otti taas osumaa.
”AAAIII VITUNHELVETINVITTU ÄITI!!! Oonks mä jossain piilokamerassa, vai mitäsä teet?”
”Sori, sori. Koita olla kiroilematta, vaikka tiiän että sattuu ihan sikana. Hitto, ku ei tässä saakelin puljussa oo kunnon ihmisten kokosia pyörätuoleja. Kaikki vaan näitä lasten versioita, helvetin helvetti! Ootko tajuissas?”
”Just ja just.”
Teini nosti käsillään jalkaa hiukan ylemmäs ja pienillä alkuvauhdeilla pääsimme sisään. Vedin pojan ilmoittautumisen luukun eteen:
”Iltaa! Mitäs on sattunut?” hoitaja tiedusteli.
”Heippa. Jalka päreinä”, vastasin voipuneena.
”Hei, hei, tää on lastensairaala. Teidän pitää mennä aikuisten päivystykseen”, toinen hoitaja hihkaisi kopista.
”HÄH?! Kyllä me tänne viimeks päästiin jokunen kuukausi sitte!” rääkäisin ahdistuneena.
”Mmmm… Minkäs ikäinen hän on?” hoitaja kyseli.
”Neljätoista”
”Voi hyvänen aika! Mä aattelin, et sä raahaat aikuista raavasta miestä tänne. Kyllä te sitten olette ihan oikeessa paikassa”, hoitaja äimisteli ja syöksyi ulos kopista tutkimaan Teinin vammoja.
”Taitaa olla kovat kivut, vai?” hoitsu kysyi Teiniltä.
”Jäätävät”, Teini mumisi.
”Ootko saanut mitään särkylääkettä?”
”nelisatasen buranan.”
”No eihän se mininkään riitä. Lisää kipulääkettä siis.”
Hoitaja kipaisi jostakin kolme erilaista pilleriä ja kippasi ne Teinin suuhun ja vettä perään. Seuraavaksi meidät kärrättiin sairaalan puolelle ja Teini siirrettiin paareille. Lääkäri tuli tarkastamaan tilanteen ja määräsi lisää kipulääkettä suonensisäisesti.
”Miten ihmeessä sä oot pysynyt tajuissas noiden kipujen kanssa?” lääkäri kysyi.
”Emmätiiä”, Teini vastai turkaisena ja harmaana.
Minulla oli hetken pysähdys. Istahdin vähän kauemmas tuolille ja katselin lastani, joka puristi silmiään tiukasti kiinni ja puri hampaitaan yhteen. Hoitaja yritti etsiä kädestä suonta kanyylin asettamista varten, mutta sitä ei löytynyt mistään. Kädet olivat ihan vitivalkoiset. Voi minun rakasta, minun pientä rakasta poikaa. Vaihtaisin sinun kanssasi paikkoja välittömästi, jos se suinkaan olisi mahdollista. Itku kuristi kurkkuani. Reipastu, niele itku, reipastu!
Suoni löytyi vihdoin, monen hutituikkaisun jälkeen ja kipulääke saatiin laitettua. Kohta poika jo tuijotteli hymyssä suin kanyylikättään, kuin se olisi yksi maailman ihmeistä.
”Taitaa lääkkeet vaikuttaa…” hoitaja hymähti.
Pian poika vietiin röntgeniin paareilla. Minä toimin avustajana, kun jalkaa kuvattiin. Katselin poikaani, joka oli lääketokkurassa keksinyt hauskan tavan viihdyttää itseään: Hän yritti tunkea kieltään nenäänsä… Minua rupesi naurattamaan.
Röntgenin jälkeen kirurgi tuli ilmoittamaan meille tuomion: Patellajänne irronnut, repien samalla osan sääriluuta irti. Jalka on leikattava. Koko jalka kipsattava. Toipuminen kestää puoli vuotta, vähintään.
Järkytys, tyrmistys, ahdistus.
Poika on ollut yön sairaalassa. Odottaa edelleen leikkausta, joka tehdään joko ihan kohta tai vasta huomenna. Jouduin jättämään hänet sinne yöllä, yksin. Yön pyörin sängyssäni ja googlailin asioita kuten: Miten peseytyä kipsin kanssa, miten raapia kipsin alta, miten elää kipsin kanssa… Välillä kyselin Teiniltä tekstiviestillä, miten hän pärjäilee. Seitsemältä aamulla heräsin lopullisesti ja ryhdyin odottamaan, että voin soittaa pojalle ja lähteä sairaalaan.
Tämän päivän vietimme siis lastensairaalassa, kerroksessa numero 4.
Nyt istun kotona ja odotan pojan isältä tietoja tulevasta. Leikataanko kohta, vai huomenna. Lähdenkö vielä sairaalaan, vai vasta aamulla. Vatsassa kouristaa, kurkkua kuristaa, mutta mieli on luottavainen. Hyvin kaikki menee. Mulla on urhoollinen poika. Onneksi kaikki raajat on tallella, onneksi ei halvaantunut.
Kyllä me selvitään.